Mikä on teidän mielestä olennaista vanhemmuudessa? Millaisia vanhempia koette olevanne?

Mitä tekisitte toisin? Missä olette hyvä?



AP:n omat vastaukset:



Vanhemmuudessa tärkeää on rakastaminen, läsnäoleminen, rajojen asettaminen (tässäkin aikuisen on syytä pohtia, mitkä rajat ovat lapsen tasapainoisen kehityksen ja kasvun kannalta tarpeellisia, mitkä aikuisen oman vallanhimon tyydyttämistä), johdonmukaisuus ja lasten suojaaminen lapsen elämään kuulumattomilta elementeiltä, kuten väkivalta (väkivalta itsessään tai median tuotteena, sekä henkinen että fyysinen), lapsen ikäkauteen kuulumaton seksuaalisuus (lasten keskinäiset lääkärileikit ym. ovat normaalia, lapsen kehitykseen kuuluvaa uteliaisuutta, mutta esim. mediasta tulviva seksuaalisuus tai aikuisten elämään kuuluva seksuaalisuus on sitä, jolta lapsia on suojattava) ja kuunteleminen sekä pyrkimys objektiivisuuteen.



Koen olevani liian kärsimätön sekä ihmisenä että vanhempana. Liian usein huomaan asettavani lapsilleni ja heidän toiminnalleen ennakko-odotuksia, joita he eivtä kykene täyttämään. Olen suojeleva: lapsillani on selkeät nukkuma-ajat, joista harvoin poiketaan, lasten tv:n katselu on meillä rajoitettu viikonloppuamuihin tv2:n ohjelmiin, aikuiset katselevat tv:tä lasten nukkuessa. DVD:t valitsen (miehen kanssa) ikärajojen mukaan lapsille itse ja jos en tiedä etukäteen mitä niissä on, katson ne ensin itse (tai mies katsoo). Meillä ei pelata pleikkaa > ei ole eikä hankita), tietokonepelit, joita lapsemme saavat (harvoin, ei edes ole mitään h/vko systeemiä, vaan harvemmin) pelata, valitsemme miehen kanssa ja ne ovat yleensä opetuspelejä. Meillä luetaan lapsille paljon ja pelataan lautapelejä ja kuunnellaan yhdessä musiikkia sekä äänikirjoja. Tästä olen vanhempana iloisella tavalla ylpeä. Koetan olla lasteni suhteen objektiivinen: jos lapsi kertoo koulussa tai kavereiden kanssa tapahtuneen jotakin ikävää, jossa hän on ollut osallisena, pyrin selvittämään myös muiden näkökantoja tapahtuneeseen, ennenkuin JOS ryhdyn leijonaemoksi :-)



Toisin tekisin: esikoisen kohdalla en olisi ollut asioissa niin ehdoton. Nyt, kun olen siitä kasvanut vanhempana pystyn ottamaan lasten kasvatusasioissa lunginmin, mutta toivoisin kasvavani kärsivällisemmäksi niin, etten joskus hermostuessani huutaisi lapsille TAI etten ylipäänsä hermostuisi lainkaan. Haluaisin päästä esikoisen kanssa tasapainoiseen keskusteluyhteyteen niin, ettei kumpikaan meistä hermostu keskustelluyrityksissäme (nykytilanteessa useimmiten käy näin).



Koen olevani yleishyvä äiti, mutta missään en keksi äkkiseltään olevani erityisen hyvä vanhempana. no ehkä kumminkin pystyn keskustelemaan muiden lasteni kanssa päivittäin työskentelevien ja tekemisissä olevien aikuisten kanssa hyvässä hengessä lapsistani ja osaanhan minä leipoa hyvin. Otan lapset mukaan tekemisiini, siinä olen hyvä ja ulkoilen lasten ehdoilla.