Saako sinun lapsesi hylätä kaverinsa?

Kaikkien kaveri ei tarvi olla mutta toimeen pitää tulla.

Äippä kirjoitti:

Opetatko, että kaikista pidetään huolta ja kaikki otetaan mukaan? Vai onko juuri Sinun lapsesi se itsekäs pikku paholainen, joka pelaa rulettia kaverisuhteilla? Ei väliä, mille toisista tuntuu, kunhan itsellä menee hyvin?

Juuri noin. Kiusata ei kuitenkaan saa. Se, jos ei viihdy jonkun kanssa ei ole kiusaamista. Ei, vaikka se joku olisi minun lapseni.

Olen opettanut, että kaikki otetaan mukaan, ainakin koulussa. Mutta paljon on niitä "olemme kahdestaan, älä tule" -tyyppejä. Ja sitten on yksi, joka itse tuhoaa kaikki kaverisuhteensa kuvittelemalla olevansa maailman napa, jota muiden on toteltava.

En myöskään opeta lapsilleni, että kellään olisi velvollisuus olla hänen kaverinsa. Siten lapsi oppii hyväksymään yksinolemisen, eikä koe, että jotain puuttuu. Jos äiti huokailee jatkuvasti, ettei sulla ole kavereita, niin lapsikin tajuaa, että se on siis jonkinlainen vika minussa. En sano, etteikö voisi olla lapsi, joka kaipaisi kavereita, mutta sitten vain pitää koittaa opetella taitoja olla muiden kanssa.

Koulussa kaikkien kanssa pitää leikkiä, mutta vapaa-ajalla ei ole pakko olla ongelmatapausten kaveri. Ne ovat usein niitä, jotka tuovat lisää ongelmia ja selvittelyjä.

Vierailija kirjoitti:

Koulussa kaikkien kanssa pitää leikkiä, mutta vapaa-ajalla ei ole pakko olla ongelmatapausten kaveri. Ne ovat usein niitä, jotka tuovat lisää ongelmia ja selvittelyjä.

Ongelma on vaan toisinaan siinä, että ongelmatapaukset eivät kykene leikkimään porukassa, vaan haluavat "omistaa" yhden, jota sitten yritetään pompotella mielin määrin. Jos puhe ei auta, joskus on pakko katkaista välit, koska rupeaa olemaan niin ahdistavaa sille, jota revitään ja vaaditaan.

Saa hylätä. Vain harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja vanhainkodissa. On ihan normaalia, että kaverit vaihtuvat elämän varrella.

Olen opettanut lapselleni, että se sivuun jäänyt pelaa aika usein ihmissuhdepeliä nimeltä säälikää minua, ottakaa minut mukaan. Samanlaista muiden pompottelua sekin on kuin yhden ainoan kaverin omiminen.

Kaikille tulee olla ystävällinen, mutta samalla pitää muistaa, että moni tulkitsee ystävällisyyden väärin eli luulee sen olevan ystävyyttä. Kaikkien kanssa ei ole pakko olla kaveri, mutta ilkeä ei saa olla. Se, että ei halua leikkiä jonkun kanssa, ei ole ilkeyttä.

Minun tyttärelläni oli riitaisaksi muuttunut paras kaverisuhde. Kilpailua, itkua harva se päivä. Jos vein tytön kaverille, hän usein lähti sieltä vartin päästä suuttuneena. Kannustin kyllä etsimään uusia kavereita. Tämän toisen tytön äiti vaan hoki että tärkeä jatkaa ystävyyttä kun taaperosta asti tunteneet. Mutta välit viilenivät kuitenkin ja molemmilla uusia kavereita joiden kanssa juttu toimii. Open mukaan ne ekaluokan tiiviit tyttöparit usein erkanevatkin.

Itse olen elämässäni huomannut, että yhtään en ole katunut koskaan jos jonkun kaverin olen tietoisesti tiputtanut elämästäni. Siinä vaiheessa olen jo voinut suhteessa niin huonosti, ikäviä kommentteja, hyväksikäyttöä tms. että päätös on ollut oikea.

Meillä naapurin pentu, joka hakee ulos. Sitten löytää uudet kaverit ja meidän lapsi jätetään porukasta. Tosi rasittavaa, kun aina pyytää leikkimään ja sama toistuu.

Mulla oli lasena kaveri, joka tuntui oevan jotenkin sauras. Mä taas olin hyvin arka, kiltti ja pehmeä luonteeltani. Kaveri saattoi huvikseen käskeä mun pidättää hengitystä. Kertoi, kun sain taas hengittää. Hän saattoi käskeä olemaan vaikeissa asennoissa. Hän oli väkivaltainen, kiukutteli, ajoi läpi aina oman tahtonsa hintaan mihin hyvänsä ja puhui karseita juttuja. Lyttäsi mua jatkuvasti. Haukkui ties miksi.

Hän oli kuitenkin äidin kaverin lapsi. Meidän oli vaan oltava kavereita ja piste. Olin todella helpottunut, kun äiti muutti kauhukakaransa kanssa toiseen kaupunkiin. Myöhemmin kuulin, että tällä äidillä oli pahoja vaikeuksia lapsensa kanssa. Vähän aikaa naureskeltiin 11 vuotiaan pahalle murkkuiälle. Sitten en kuullut enää mitään.

Sanoisin, että rajansa kaikella. Ei aikuistenkaan ole pakko olla kaveri kaikkien kanssa. Se olisikin hirveää. Lapsissa on myös ikävämpiä yksilöitä, eikä kaikki sovi kavereiksi toisilleen. Sitä on valvottava, ettei oma lapsi kiusaa ketään tai tule kiusatuksi, mutta liika kontrolli voi johtaa siihen, ettei aikuisenakaan ole normaaleja sosiaalisia suhteita.

Lapseni valitsee kaverinsa itse, en vaikuta hänen valintoihinsa, vaikka ap yritti hienon syyllistyksen heittää päällemme.

Vierailija kirjoitti:

Olen opettanut lapselleni, että se sivuun jäänyt pelaa aika usein ihmissuhdepeliä nimeltä säälikää minua, ottakaa minut mukaan. Samanlaista muiden pompottelua sekin on kuin yhden ainoan kaverin omiminen.

Kaikille tulee olla ystävällinen, mutta samalla pitää muistaa, että moni tulkitsee ystävällisyyden väärin eli luulee sen olevan ystävyyttä. Kaikkien kanssa ei ole pakko olla kaveri, mutta ilkeä ei saa olla. Se, että ei halua leikkiä jonkun kanssa, ei ole ilkeyttä.

Tuota samaa peliä harrastaa jotkut aikuisetkin! Uhriudutaan ja yritetään pahalla mielellä manipuloida omaksi edukseen asioita. Yks entinen kamu teki tuota ja saiki minut usein oman pillinsä tahtiin hyppimään kunnes tajusin ettei tämä ole tervettä.

Kaikki ne kerrat kun olin ystävällinen (niiku kelle tahansa) niin tulkitsi että ollaan ylimmät ystävykset (eli kaikki muut ystäväni joutaisivat taka alalle..) lopulta lopetin hänen miellyttämisen enkä suostunut hänen mukaansa elämään niiin raivostui ja katkaisi välit.

N30

Ei pakosta tarvitse kaveerata mutta kusipääksi ei saa ryhtyä.

Olen yrittänyt opettaa, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle. Valitettavasti tämä oma lapseni on se, joka on jätetty aina ulkopuolelle. Tarhassa oli vielä ns. kaikkien kaveri, mutta silti aina se kolmas pyörä, joka lopulta jäi yksin. Siellä oli silloin yksi lapsi, joka koko ajan määräsi tahdin ja sen, kuka leikkiin pääse. Koulussa sama meno jatkui ja lapsi alkoikin sitten asiaan reagoida ilkeilemällä muille (tätä ei koskaan ennen tapahtunut). Eipä se tietenkään asiaa auttanut. Saatiin ilkeilyt loppumaan nopeasti, mutta kunnon kaveria ei silti löydy. Tulee kuitenkin toimeen taas kaikkien kanssa ja on edelleen se ns. kaikkien varakaveri, mutta lopulta kuitenkin jää yksin.

Luulisi, että jostain joskus löytyisi joku, jonka kanssa kemiat kohtaa, mutta pelkään, ettei näin käy. Ja kyllä, lapsella on kaverisuhteet hakusessa, kun ei niitä koskaan ole ollut. Osaa leikkiä ryhmässä, mutta ei aina kunnolla osaa ottaa muita huomioon. Tässä syy, miksi ei varmaan sitä kaveria löydy. Äitinä vaan pelkään, että jää nuo taidot oppimatta, kun ei ole ketään, kenen kanssa harjoitella. Puhumalla voi aina yrittää opettaa, mutta kyllä ne kaverisuhteet opettaa parhaiten. Kaikki ei lapsestani koskaan tule pitämään, mutta löytyisikö nyt edes yksi hengenheimolaisia, jonka kanssa kaveruutta harjoitella.

Tuli nyt tekstiä varmaan vähän aiheen vierestä... Mutta siis, kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta ketään ei saisi jättää yksin. Kaverit voivat vuosien saatossa vaihtua tai sitten eivät.