Onko oman lapsesi lapsuudessa ollut jotain traumatisoivia tekijöitä? Pystytkö myöntämään jos on?

On ollut. Adoptoituja kun ovat.

On ollut, valitettavasti. Pystyn kyllä myöntämään ja olen sen tehnytkin kun apua on haettu.

On ollut, ainakin näin uskon. Kärsin viime syksyn ja talven hyperemeesistä ja olin sairaalahoidossa useita kertoja. Kotiuduttuani lapsi saattoi sohvalta noustuani parkaista "ei saa mennä sairaalaan!". Laps täytti juuri 3 ja uskon että muistijälki tästä jää...

Luulen, että nuorimmaiseni vauvaiän leikkaukset ja kivuliaat hoitotoimenpiteet ovat jättäneet jonnekin syvälle trauman. Epäilen myös, että nuorimmaiseni vauva-ajan itkuisuus (jatkuva sellainen) on jollakin tavalla traumatisoinut toisen vähän vanhemman lapsemme.

Minä vähän luulen, että jokaisella on ollut traumoja lapsuudessa, jonkinasteisia.

Meidän lapset todistivat kerran aika pahaa riitaa, jossa mieheni uhkasi avioerolla. Ja ovat nähneet meidät humalassa usein (tosin aina ollaan huolehdittu lapsista, ei ole jätetty hoidotta/valvomatta).

Toisaalta heillä on muuten ollut läsnäolevat ja välittävät vanhemmat ja paljon ovat saaneet huomiota ja tukea. He tietävät olevansa meille tärkeintä maailmassa, eikä pelkästään juhlapuheen tasolla.

Plussia ja miinuksia siis on, molempia.