Lue keskustelun säännöt.
Tunnen itseni huonommaksi kuin ne naiset jotka ovat löytäneet miehensä kaksikymppisenä
11.04.2018 |
Ehkä tää on kolmenkympin kriisiä mutta tää asia nyt vaan surettaa. Mulla oli nuorempana paljon ongelmia, kasvoin sairaassa perheessä ja epäsuorasti siitä johtuvien syiden takia mulla oli ensimmäiset miessuhteetkin vasta yli kaksikymppisenä. Pitkää suhdetta ja perhettä tuskin tulee olemaan koskaan tai jos jonkun todella epätodennäköisen onnenkantamoisen oikusta tuleekin niin reilusti yli kolmekymppisenä vasta. (Tää on onnesta kiinni siksi että en jaksa enää harrastaa mitään deittailua, se on nähty ja tuloksettomaksi todettu.)
Haaveilen nähdyksi, hyväksytyksi ja ymmärretyksi tulemisesta mutta eihän näitä monet miehet edes osaa antaa, kanssakäyminen on yleensä aika pinnallista mikä on toisaalta ymmärrettävää mutta toisaalta turhauttavaa. Mietin että ehkä minusta puuttuu jotain sisäistä kauneutta ja arvoa jota on niillä nuorena avioituneilla. Mietin että mä en ole niitä naisia jotka halutaan valita, että kenelläkään ei ole mitään syytä valita minua.
Toivon että nyt ei lähdettäisi vatvomaan sitä miksi deittailu on tuloksetonta koska se on mulle nyt epäoleellista. Ongelma on tämä huonommuudentunne, ei sinkkuus sinänsä.
Kommentit (18)
Minä tunnen itseni huonommaksi kuin ne naiset, jotka rakastivat kumppaniaan kun perustivat perheen. Itselläni ei ole koskaan ollut sellaista suhdetta. Miehen kyllä saa, jos tinkii omista tunteistaan tai siitä, mitä tuntee itse miestä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mietin että ehkä minusta puuttuu jotain sisäistä kauneutta ja arvoa jota on niillä nuorena avioituneilla."
Yli 40 vuotiaana miettii sitten jo ulkoaisenkin kauneuden puutetta...
Olet kirjoituksesesi perusteella sisäisesti kaunis - ja olet hyvä ja rakastettava, tsemppiä ja siunausta!
Etsi vain rohkeasti, mieti potentiaalisia tapaamispaikkoja ja pistä miehelle kunnon kriteerit - että on muut huomioiva, empaattinen, hyväksyvä jne.
- monella miehellähän on ihan vastaavia tunteita...
Älkää tunteko itseänne huonoksi! Jokaisella on oma elämänpolku. Mä olen nyt vasta reilusti kolmekymppisenä löytänyt kumppanin, kenen kanssa tuntuu aivan erilaiselta kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Niin pitkään piti odottaa tätä helmeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se tuskin on isoin menetyksesi elämässä.
Älä ihmeessä.
Ruvettiin olemaan miehen kanssa yhdessä 20-vuotiaina, nyt 15 vuotta myöhemmin vituttaa että tuhlasin aikaani moiseen. Ero tulossa. Joten nauti elämästä, ei ole oikeasti mitään väliä milloin kumppanisi löydät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuh älä tunne!!
Itse löysin mieheni vain 18-vuotiaana ja aluksi olimmekin rakastuneita. Lapsi syntyi kun olin 20-vuotias ja nyt 27-vuotiaana etsin vain ulospääsyä erittäin p^skasta suhteesta. En viitsi edes kirjoittaa enempää, kun tiedän että mies pystyy jostakin katsomaan mitä netissä teen..
Jos olisin ollut silloin teininä viisaampi, niin elämäni olisi aika paljon erilaista. Toisaalta, minulla ei sitten varmaan olisi tuota lastakaan, joka on minulle rakkainta maailmassa.
Koita päästä irti tuollaisista huonommuudentunteista. Nykykulttuuri on jotenkin todella myrkyllisellä tavalla kilpailuhenkinen, tuntuu että maailma hurraa vahingoniloissaan joka kerran kun joku nuori ihminen tipahtaa täydellisen elämänsuorituksen ladulta. Sairasta koko touhu. Jos ladulta ei koskaan pudota keski-iässä herätään siihen että kaikki valinnat tuli tehtyä ulkoisten paineiden ja kuvitteellisen kunnioituksen saavuttamisen takia ja siksi koko oma elämä on aina tuntunut niin turhalta ja kurjalta.
Se on ihan silkkaa valhetta sitä paitsi, kiltisti sääntöjen mukaan toimimalla et ikinä saa kenenkään arvostusta tai kunnioitusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juuh älä tunne!!
Itse löysin mieheni vain 18-vuotiaana ja aluksi olimmekin rakastuneita. Lapsi syntyi kun olin 20-vuotias ja nyt 27-vuotiaana etsin vain ulospääsyä erittäin p^skasta suhteesta. En viitsi edes kirjoittaa enempää, kun tiedän että mies pystyy jostakin katsomaan mitä netissä teen..
Jos olisin ollut silloin teininä viisaampi, niin elämäni olisi aika paljon erilaista. Toisaalta, minulla ei sitten varmaan olisi tuota lastakaan, joka on minulle rakkainta maailmassa.
Sama juttu. Sairasta paskaa, että kyyläävät tätäkin. Kunpa lukisi tämänkin: hanki T elämä.
Elämä menee hukkaan, jos suree menneisyyttä, eikä ole valmis panostamaan tulevaisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata kadehtia. Monet meistä parikymppisenä miehen löytäneistä aloimme seurustella vain siksi, että nuorina ja tyhminä kuvittelimme, että niin kuuluu tehdä. Ajauduimme avoliittoon ja naimisiin ja osa hankki lapsiakin, kun niin "kaikki muutkin" tekivät.
Emme pahemmin pysähtyneet miettimään, olemmeko rakastuneita tai onko tämä mies varmasti se, jonka kanssa haluamme loppuelämämme viettää. Autopilotilla mentiin, ja nyt aika monet meistä ovat jo eronneet. Aika moni myös elää puolikuollutta elämää paskassa rakkaudettomassa suhteessa, ehkä elämänsä loppuun asti.
Sinulla on mahdollisuus välttää ne virheet, joita me nuoret, epävarmat ja itsemme vielä huonosti tuntevat tytöt teimme parinvalinnassa. Siinä ei kannata hätiköidä, sillä seuraukset ovat kauaskantoisia.
Minulla on traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Seurustelin ensimmäisen kerran 34-vuotiaana, kun löytyi netistä yllättävän hyvä mies - joka ei ihan vastannut niitä ennakkokriteerejäni. Kahden vuoden kuluttua meillä oli lapsi ja avioliitto, ja kohta toinenkin.
Suurin elämätöntä nuoruuttani. Totuus kuitenkin on, että nuorena olisin päätynyt huonoon suhteeseen, koska olin niin epävarma enkä uskonut omaan arvooni. Kun olin ehtinyt "toipua", kävin terapian ym, osasin huomata sen miehen joka sopi minulle ja joka näki minut hyvänä.
On onnellisia teiniavioituneita mutta myös niitä, jotka ovat tehneet aivan vääriä valintoja. Omaa tietään ei voi verrata muihin, siinä on niin monta muuttujaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14 jatkaa: nyt viisikymppisenä olen ollut 15 v naimisissa, ja huomaankin olevani tuttavapiirissäni yksi pisimpään naimisissa olleista - minä joka en koskaan seurustellut nuorena. Toki niitä 20-v solmittua avioliittoja kun on, muutama hyvin onnellinenkin, mutta suurin osa on kariutunut.
Joten älä ollenkaan masennu. Voi käydä vielä vaikka kuinka hyvin.
Ei kannata tuhlata aikaa huonommuuden tunteeseen. Itse olen myös sellainen myöhäisherännäinen. En halunnut itselleni alfaurosta, koska olin katsonut kotona vanhempieni elämää, millaista se on sellaisen miehen kanssa.
Mutta kilttiä ja lapsirakasta miestä ei tuntunut löytyvän nuorena. Joten jossain vaiheessa luovutin ajatuksen perheestä ja elelin ihan tyytyväisenä yksin. Mietin toki välillä, että miten tässä näin kävi, että kaunis ja töissä käyvä ihan mukava nainen jäikin yksin.
Sitten vain päälle kolmikymppisenä tuli se kiltti ja ihana mies vastaan ja yhdessä on eletty 25 vuotta ja lapsetkin ehditty kasvattaa jo aikuisiksi. Nykyään tosiaan siunaa sitä, että olin niin järkevä, etten hätiköinyt miesvalinnassa, vaan ajattelin, että parempi yksin, kuin huonon kaverin kanssa.
En todellakaan halunnut sitä draamaa, mitä olin kotonani seurannut isäni ja äitini välillä.
Halusin jo teininä vakavan suhteen, mikä tietysti pelotti ikäisiäni poikia. Parikymppisenä se löytyi, nimittäin mies, joka halusi myös sitoutua ja oli muutenkin juuri sellainen kun olin ajatellutkin.
Nyt lähestytään kolmeakymppiä yhdessä. Ollaan lapsettomia, mutta koira löytyy. Elämä on aika mukavaa.
Pointtini on se, että ikä ei määritä sitä, milloin ja missä törmäät oikeanlaiseen persoonaan. Me tapasimme, koska ystävämme menivät naimisiin, muutoin olisi tämäkin rakkaustarina jäänyt kokematta. Ei sillä iällä ole väliä, ellet nyt ihan hulluna haaveile lapsista. Tärkeämpää on kuitenkin se, että kohtaat oikeanlaisen ihmisen.
Yllättävän positiivisia kommentteja.
Up