Lapseni eivät pidä urheilusta/liikunnasta ja ovat huonoja siinä

Olen itse ollut aina melko surkea liikunnassa, mutta ajatellut kyseessä olevan asennevian ja huonon itsetunnon. Mieheni on aina ollut huono liikunnassa, mutta ajatellut sen johtuvan siitä, että hänellä on huono näkö (sai myöhään silmälasit ja sitä ennen oli puolisokea).

Aikuisena olen yrittänyt omaksua liikunnallista elämäntapaa, käyn lenkillä/kuntosalilla ja minulla on harrastuksia, joissa tulee liikuttua. Olen vienyt lapsia uimaan (olen ihan kohtuullinen siinä), pyöräilemään, luistelemaan, pallottelemaan vapaasti ja erilaisiin liikkareihin - en hampaat irvessä, vaan vuosien mittaan. Olen yrittänyt kannustaa ja näyttää positiivista asennetta liikuntaan, vaikka en olekaan erityisen hyvä. Lähinnä periaatteella "kaikkien ei tarvitse olla hyviä, mutta aina voi yrittää".

Tulos on se, että 8v ja 9v lapseni inhoavat urheilua sydämensä pohjasta. He eivät ole missään erityisen hyviä ja tietävät sen. He inhoavat kuulemma sitä tunnetta, kun tulee hiki ja kuuma, "mä kuolen". Yritän tarjota arkiliikkumista, eli kävelyä paikasta toiseen (en pitkiä matkoja, vaan max kilometri kerrallaan). Tänään toinen alkoi itkeä kun kuuli, että koulussa kokeillaan sulkista. ITKEÄ. Koska hän "tietää" että se tulee olemaan aivan kamalaa...

Koskaan en ajatellutkaan, että lapseni tulisivat olemaan urheilijoita, mutta että koko liikkuminen on todella vastenmielistä. Eivät ole omenat kauas puusta pudonneet... "liikunnan riemua"....