Emme aio tehdä lapselle sisarusta ja nyt jo jotenkin säälittää katsoa, kun tuo leikkii yksin

Minulla on kaksi lasta, mutta eivät ne koskaan ole keskenään leikkineet. Mutta tapelleet ovat, paljon.

Sama juttu meillä. Sitten vielä ujostelee muita.

Luin tuosta juuri yhdestä kirjasta, että sisarukset vaikka ovat sukua ja näin eivät välttämättä koskaan opi tulemaan toimeen keskenään vaan voivat vihata toisiaan.

Minulla on yksi lapsi, eikä säälitä yhtään. Hänellä on aivan mahtava mielikuvitus. Päiväkodista saa palautetta myös mielikuvituksestaan sekä kuinka hän on hyvä kaveri kaikille ja hänellä on loistavat leikkitaidot. Kielellisesti on kuulemma ikäisiä edellä ja hänestä kuulemma näkee kuinka hänen kanssaan ehditään lukea ja keskustella.

Ei minusta ainokaista kannata sääliä. Ihminen jää aina jostain paitsi oli sisaruksia tai ei. Itse ainakin tiedostan kuinka paljon vähemmän kaikkea, mukaan lukien aikaa ja huomiota, lapsemme olisi saanut, jos hänellä olisi sisarus. Nyt hän ei saa sisarussuhdetta, mutta saa muita hyviä asioita elämäänsä.

Ja oikeasti aika turha vatvoa ja sääliä, jos olette itse tehneet sen päätöksen, ettei enempää lapsi tule.

Minulla on kolme sisarusta ja silti leikin lapsena mieluiten yksin. En kaivannut seuraa.

Meillä myös yksi ainoa lapsi, nyt 3 vuotta ja olisin kyllä halunnut hänelle sisaruksen mutta ei onnistu. On oikein hyvä leikkimään yksin, mutta sydäntä särkee kun näkee miten nauttii muiden lasten seurasta leikkipaikoilla ym. Meillä ei ole edes yhtään tuttavaperhettä joilla olisi alle kouluikäisiä lapsia. Mies on ollut ainokainen ja sanonut että kaipasi lapsena sisaruksia. Minulla oli montakin mutta emme olleet läheisiä silloin emmejä nyt. Toivon että lapseni löytää isompana itselleen oikein hyviä ystäviä jotka osittain korvaavat sisaruksen puutteen.

Minua taas säälittää tällä hetkellä esikoiseni, joka joutuu usein odottamaan, että huomioisin häntä ja leikkisin hänen kanssaan, kun vauva vie nyt niin paljon resurssejani. No, katsotaan jospa tulevaisuudessa sisaruksesta olisi iloa hänelle. Mut yhtä hyvin heistä saattaa tulla vain taistelutoverit toisilleen. Ei voi tietää vielä. Mä ainakin tappelin usein ja lujaa siskojeni kanssa. Vasta aikuisena olen kaveri kahden siskoni kanssa, mutta yhden siskon kanssa en tule edelleenkään toimeen.

Älä ole murheissaan! Nauti lapsesi kanssa yhdessäolosta. Leiki ja paijaa sydämmesikyllyydestä. Olen tehnyt vain yhden lapsen ja kaikkeni olen hänelle antanut.  En kadu mitään!

Minä taas olin pitkään ainoa lapsi ja kaipasin sisarusta. 8-vuotiaana sitten sain sellaisen, kun pyysin vanhemmilta. Ollaan me tapeltukin välillä, mutta hyviä puolia oli/on vain paljon enemmän.

Sille lapselle pitää etsiä kavereita, vaikka facen mammat-ryhmän kautta. Ja jos lapsi on jo kolmevuotias niin varmaan on päivät pitkät päiväkodissa leikkimässä toisten lasten kanssa, sen jälkeen on ihan luksusta saada olla rauhassa kotona, tehdä mitä haluaa eikä kukaan tule pilaamaan mielikuvitusleikkejä. Kyllä lapsetkin tykkää olla rauhassa.

Onnistuessaan sisarussuhde on maailman paras ihmissuhde ja usein myös pisin. Mutta eihän ne aina onnistu. Ja hyviä ihmisiä kasvaa niistä epäonnistuneista sisarsuhteista tai ainokaisuudesta huolimatta, elämässä kun on muutakin sisältöä.

Turha sitä sen enempää säälitellä suuntaan tai toiseen.

Kiitän luojaani siitä, että hankin kaksi lasta. Jouduin tilanteeseen, jossa läheisei sairastui vakavasti, enkä itse ole pystynyt häntä työni takia tukemaan riittävästi. Onneksi hänellä on yksi sisarus, josta on ollut nyt korvaamaton apu ja tuki. Harvemmin kukaan ystävä haluaa/pystyy auttamaan yhtä paljon.

On helpottavaa tietää, ettei lapseni joudu yksin kohtaamaan vanhempiensa poismenoa, vaan vieressä on toinen jakamassa surun taakkaa. Olettaen, että elämä menee 'normaalin' kaavan mukaisesti ja lapseni ovat täysipäisiä myös aikuisena ja tulevat toimeen keskenään. Myös itselleni oma siskoni on ollut apuna elämän vaikeilla hetkillä, samoin minä siskolleni. 

Itse aina halusin lapsena sisaruksen, mitä en koskaan saanut. Omat lapset leikkivät paljon yhdessä, toki tappelevatkin. Mulle oli itsestäänselvää tehdä vähintään kaksi lasta, että aina on toisistaan seuraa. Aikuisinakin voivat tukeutua toisiinsa toivottavasti. Ja kun vanhemmat kuolevat, on helpompi kun ei tarvitse surra yksin.

Siihen, että sisarukset leikkivät sovussa keskenään suurimman osan ajasta ja että sisarus on lapselle voittopuolisesti positiivinen asia, tarvitaan paljon muutakin kuin sen sisaruksen pullauttaminen ulos. Siinä saa olla hyvä tuuri. Ja ainoat lapset saavat paljon mistä monilapsisten perheiden lapset jäävät paitsi, vanhempien täyden huomion, rauhallisen kodin..

Meillä on 3 ja olen heistä todella onnellinen, mutta pidän ratkaisuamme myös itsekkäänä.

Jos harmittaa lapsen yksinäisyys niin kannattaa laittaa se päiväkotiin tai kerhoon  jotta saa siellä leikkiä muiden kanssa. Meillä 3 v esikoinen ja 1 v kuopus niin terveydenhoitaja ehdotti 2 krt viikossa kerhoa, jotta vanhempi saisi leikkiä muiden ikäistensä kanssa. Me tosin yritetään hoitaa niin että nähdään naapuruston lapsia useamman kerran viikossa.

Kuten joku jo sanoi, niin sisaruksen kanssa ei välttämättä ystävystytä ollenkaan. Me oltiin mun siskoni kanssa pahimmat vihamiehet aikuisuuteen saakka. Vasta lasten tulo on yhdistänyt meitä, ja vasta nyt osataan arvostaa toisiamme.

Olen ainoa lapsi, enkä koskaan kaivannut sisaruksia. Tykkäsin muutenkin olla paljon yksikseni (lukemassa tai piirtämässä) tai aikuisten seurassa. Oli mulla toki kavereitakin, ja viihdyin hyvin heidän seurassaan. En silti kokenut, että olisin tarvinnut seuraa toisesta lapsesta 24/7. Ja aivan normaali musta tuli, mitä nyt välillä käyn  AV:lla. 

Onko siinä joku ero että lapsen opettaa olemaan toisen kanssa, oli se toinen vieras tai sisarus?

Kyllä niitä sisarruksettomia näkee joita vanhemmat eivät opasta. Ne heittää muita hiekalla silmiin, repii leluja, puree.. Tai vastaavasti jähmettyy, alkaa itkeä kun joku lapsi tekee näin, ei tee noin, kiusaa (ei ymmärrä itse miten liukumäessä porukalla leikitään, vuorottelu jne.

Kasvattakaa lapsenne. Ei ne synny valmiiden tietojen kanssa ja ole minikokoisia aikuisia. Meistä on moneen lähtöön!