Milloin tunsit itsesi yksinäiseksi?

Paras olisi että pikkuhiljaa lähestyisit ihmisiä esim. Naapureita ja sukulaisia ihan vaan perus "small talkilla" ei sun tarvitse heti sydänystävää löytää. Ja kannattaa myös pohtia miksi et luota ihmisiin ja rakastatko itseäsi? Siinä vähän alkuun.

Muistan vieläkin noin 10 vuotta sitten lukiossa kun söin aina yksin. Ei ne välkät ollu niin pahoja eikä tunnitkaan mut se ruokala :( silloin melkein aina tunsin sydämen rikkoutuvan samalla kun yritin syödä ruokani.

Oikeastaan koko ajan. Olen yhden lapsen yh ja mulla on vain pari kaveria eikä niillä nykyisin ole aikaa nähdä.

Voisit ehkä pohtia tunnetko jonkun toisen yksinäisen joka kaipaisi yhtä paljon seuraa kuin sinä. Onko sulla mummoa tai vaaria vielä? Jis kertoisit minkä ikäinen olet niin olisi helpomi auttaa sinua. Kyllä sinä vielä löydät hyviä ihmisiä elämääsi.

Minäkin olen yh ja menee monta päivää kun puhun vain lapsieni kanssa. Tietenkin rakastan lapsiani ja heidän kanssa nautin mutta joskus vaan tuntuu et on niin yksin ja olisi ihanaa KESKUSTELLA jonkun kanssa. En ole vielä löytänyt ratkaisua ongelmaani.

Minulla ei ole koko aikuisikänä ollut ystäviä ja nyt pikkuhiljaa alkaa kaduttaa se. Nytkin jis haluan puhua jonkun kanssa niin heitä näyttää kiinnostavan enemmän puhelin.

Nyt kun pitäisi lähteä yksin baariin. Ketään harvoista ystävistä en saanut kaveriksi.

Voi olla yksinäinen vaikka olisi paljon ihmisiä ympärillä.

En viitsi ikinä mennä yksin syömään tai leffaan tai teatteriin. Nauttisin näistä ihan suunnattomasti mutta kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa näitä iloja. Ei ystäviä rikä puolisoa. Jos menisin niin silloin tuntisin itseni kyllä todella yksinäiseksi.

Oon sinkku, mutta en koe yksinäisyyttä. Maapallo on täynnä ihmisiä.

Puuhaan omiani koko ajan ja ärsyttää miten paljon on hommaa, säännöllisesti retkahdan lepäämään.

Ja olen ylipuhelias, juttuseuraa löytyy aina.

En oikein osaa tehdä asialle mitään, koska minulla on ystäviä (joita ruuhkavuosien vuoksi tapaan vain harvakseltaan) ja yksinäisyys johtuu siitä, ettei minulla ole perhettä eikä lähiomaisia. Olen virallisesti irrallinen yksilö maailmassa.

Tämä yksinäisyys on minulle juuri sitä, joka sattuu fyysisesti ja jonka negatiiviset terveysvaikutukset huomaan.

Sillon kun mulla oli pienet lapset ja asuinpaikkakunnalla ei minkäänlaista tukiverkostoo. Opiskelukavereitakin ketutti kun sain lapsia, joten eipä heitäkään paljoo nähny. Olin tosi yksinäinen. Kävin sit joka päivä jossain leikkipuistossa, perhekerhossa et ees näkisin muita aikuisia. En ikinä sieltä mtn ystävää saanu (kaikki muut äidit oli mua 10+ vuotta vanhempia), mut olipaha jtn tekemistä ja keskusteluseuraa.

Vierailija kirjoitti:

En viitsi ikinä mennä yksin syömään tai leffaan tai teatteriin. Nauttisin näistä ihan suunnattomasti mutta kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa näitä iloja. Ei ystäviä rikä puolisoa. Jos menisin niin silloin tuntisin itseni kyllä todella yksinäiseksi.

Höpsistä, sen kun menet vaan. Itse tykkään mennä yksinäni teatteriin, varsinkin silloin, kun on kyseessä todella kiinnostava näytelmä tai leffa. Eipä tarvitse huolehtia seuralaisten viihtymisestä ollenkaan, saa vaan itsekseen nautiskella täysillä. Menen sitten kavereiden kassan katsomaan jotakin, josta en niin kovin välitä.

Ja ap:n kysymykseen, olen introvertti joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Tunnen itseni yksinäiseksi todella harvoin, lähinnä tilanteissa, joissa joudun työn puolesta menemään puolituttuun porukkaan johonkin illanviettoon. Silloin lähinnä odotan sitä hetkeä, milloin kehtaan lähteä pois.

Lapsesta asti kolmikymppiseksi saakka. En ole mikään ekstrovertti, huonosti tuntemieni kanssa ja erityisesti ryhmissä en meinaa jaksaa olla enkä ole oikein parhaimmillani. Olisin aina kaivannut vahvaa, kiinteää ja läheistä suhdetta, mutta en ole löytänyt sellaista ystävästä enkä kumppanista. Molempia on ollut, mutta ystäville en ole ollut sillä lailla etusijalla elämässä, minkä ymmärrän ihan hyvin, on epätavallista ja ehkä rajoittavaakin panostaa kauhean voimakkaasti ystävyyteen. Seurustelukumppanieni kanssa en vaan sopinut pohjimmiltani yhteen ja suhteet päättyivätkin aika nopeasti. Enimmäkseen olen ollut sinkkuna.

Yksinäisyyden tuntee pahimmin aina silloin kun jotakin tapahtuu tai löytää jotain kiinnostavaa, eikä ole ketään jolle kertoa. Ja silloin kun tulee juhlapäiviä, eikä ole selvää kenen kanssa ne viettää, tai jopa mitään ei järjesty ja on yksin kotona kun pitäisi olla jossain ihan muualla. Ja silloin kun on uskaltautunut menemään johonkin joukkoon, ja tuntee voimakkaasti ettei kuulu sinne.

Nykyään tämä ei enää vaivaa, ja olen entistä vastahakoisempi hakeutumaan ihmisten pariin. Olen täyttänyt elämäni puuhilla joihin muita on vaikea ottaa mukaan. Ajatukseni ovat kaikonneet niin etäälle jaetusta arkitodellisuudesta että luulen, etten ehkä pystyisikään enää jakamaan niitä kenenkään kanssa. En koe kaipaavani muita. Viihdyn hyvin itsekseni eikä minulta puutu arjessa mitään.

Ihastun usein ja voimakkaasti ihmisiin jotka tunnen hyvin etäisesti jos ollenkaan. He asustavat sitten päässäni versiona joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, eräänlaisina mielikuvituspoikaystävinä. Minun on mahdotonta lopettaa näitä ajatuksia siitä huolimatta että ne vähän kauhistuttavat ja usein hallitsevat mieltäni. 

Usein huomaan kuuntelevani esimerkiksi podcasteja sisällön sijaan ehkä sittenkin ensisijaisesti siksi, että niissä olevat ihmiset vaikuttavat kivoilta ja kiinnostavilta. Monesti tuntuu että formaattien tarkoituskin on luoda jonkinlainen illuusio sosiaalisesta kontaktista.

Tilanne tuntuu oudolta ja ehkä epäterveeltä ja huolestuttaa minua. Pelkään höperöityväni totaalisesti, ja että tätä kehitystä ei voi pysäyttää ja se on väistämätöntä seurausta sosiaalisten viettieni tukahduttamisesta tai harhauttamisesta luonnottomilla korvikkeilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En viitsi ikinä mennä yksin syömään tai leffaan tai teatteriin. Nauttisin näistä ihan suunnattomasti mutta kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa näitä iloja. Ei ystäviä rikä puolisoa. Jos menisin niin silloin tuntisin itseni kyllä todella yksinäiseksi.

Höpsistä, sen kun menet vaan. Itse tykkään mennä yksinäni teatteriin, varsinkin silloin, kun on kyseessä todella kiinnostava näytelmä tai leffa. Eipä tarvitse huolehtia seuralaisten viihtymisestä ollenkaan, saa vaan itsekseen nautiskella täysillä. Menen sitten kavereiden kassan katsomaan jotakin, josta en niin kovin välitä.

Ja ap:n kysymykseen, olen introvertti joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Tunnen itseni yksinäiseksi todella harvoin, lähinnä tilanteissa, joissa joudun työn puolesta menemään puolituttuun porukkaan johonkin illanviettoon. Silloin lähinnä odotan sitä hetkeä, milloin kehtaan lähteä pois.

Niin,toiset tykkää, toiset ei. Minulla on yleensä neutraali suhtautuminen yksinmenoon, mutta kun sitä on liikaa, se muuttuu negatiiviseksi.

Käyn yksin ravintolassa 100-200 x vuodessa. Siinähän se menee, yleensä. Joskus havahdun siihen, että olen ravintolan ainoa yksin ruokaileva ja etenkin viikonloppuisin se tuntuu pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En viitsi ikinä mennä yksin syömään tai leffaan tai teatteriin. Nauttisin näistä ihan suunnattomasti mutta kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa näitä iloja. Ei ystäviä rikä puolisoa. Jos menisin niin silloin tuntisin itseni kyllä todella yksinäiseksi.

Höpsistä, sen kun menet vaan. Itse tykkään mennä yksinäni teatteriin, varsinkin silloin, kun on kyseessä todella kiinnostava näytelmä tai leffa. Eipä tarvitse huolehtia seuralaisten viihtymisestä ollenkaan, saa vaan itsekseen nautiskella täysillä. Menen sitten kavereiden kassan katsomaan jotakin, josta en niin kovin välitä.

Ja ap:n kysymykseen, olen introvertti joka tarvitsee paljon omaa aikaa. Tunnen itseni yksinäiseksi todella harvoin, lähinnä tilanteissa, joissa joudun työn puolesta menemään puolituttuun porukkaan johonkin illanviettoon. Silloin lähinnä odotan sitä hetkeä, milloin kehtaan lähteä pois.

Sinä siis saat valita, menetkö yksin tai seurassa. Ainakin minulla tunne on eri silloin kuin silloin kun vaihtoehto on se, menenkö yksin vai enkö mene lainkaan (ja se koskee kaikkea). Kokemusta molemmista.

Vierailija kirjoitti:

Muistan vieläkin noin 10 vuotta sitten lukiossa kun söin aina yksin. Ei ne välkät ollu niin pahoja eikä tunnitkaan mut se ruokala :( silloin melkein aina tunsin sydämen rikkoutuvan samalla kun yritin syödä ruokani.

Koskaam ei tulisi syödä yksin, yksin syöminen on huono negatiivisesti mielenterveyteen vaikuttava tapa ja siksi ravinto terapeutitkin kehottavat välttämään sitä.

Vierailija kirjoitti:

Muistan vieläkin noin 10 vuotta sitten lukiossa kun söin aina yksin. Ei ne välkät ollu niin pahoja eikä tunnitkaan mut se ruokala :( silloin melkein aina tunsin sydämen rikkoutuvan samalla kun yritin syödä ruokani.

No, itse en edes pystynyt syömään siellä yksin ja lopetin kokonaan syömässä käymisen. Sama juttu yläkoulussa. En olisi voinut olla siellä muiden silmien alla yksin ja itseäni vielä kiusattiinkin joten yksin olo ei ollut ainoa syy.Yritin sitten jaksaa pienillä eväillä koko päivän. Välitunnit olivat myös yhtä piinaa, mutta onneksi pääsi silti jonnekin välillä "pakoon". Itselläni tuosta lukiostakin on niin vähän aikaa, että muistan kaiken tosi hyvin. Olen aina aika väsynyt keväisin ja muutenkin mielialat vaihtelee. No, eilen ajattelin "piristää" itseäni etsimällä netistä lukioaikaisen ihastukseni kuvia. Hän ei ole somessa ja niinpä on välillä vaikeaa seurata hänen elämäänsä. Tämä poika oli yksi ainoista johon ihan tosissani ihastuin ja oli "mukava" sisältä ja ulkoa. Emme edes puhuneet mitään koskaan, mutta jotenkin ajattelen, että saattoi vähän olla minusta kiinnostunut (tai sitten ei) ja tulkitsin sen tietyistä eleistä. Itse en voinut ottaa kontaktia häneen, koska oli niitä suosituimpia ja eihän siitä olisi mitään tullut, kun itse olin se hyljeksitty. Eilen kävi tuuri ja löysinkin taas uuden kuvan hänestä. Oli niin iloisen näköinen siinä kuvissa ja vielä komeampi kuin silloin. Ensiksi hymyilin vain ja muistelin häntä, mutta sitten aloin tulla surulliseksi. Ajattelin, että tuskin koskaan näen enää häntä ja sitä että olisin ollut maailman onnellisin jos olisin hänet "saanut". Mietin kuinka hienoa elämää hän elää ja on jatkanut sitä lukion aikaista "juttua", jossa oli hyvä. Siis varmasti ihan unelma elämä tällä hetkellä. Ja en ole mitenkään kateellinen hänelle ja toivonkin pelkkää hyvää.

Sitten aloin itkeä. Ajattelin omaa elämääni, jossa ei ole mitään ja olen ihan yksin. Yksin silloin ja vieläkin. Itkin varmaan monta tunnin. En muista, koska olisin näin viimeksi itkenyt. Olen vielä vanhempieni luona käymässä ja nukkuivat seinän takana. He eivät myöskään ymmärrä mitään elämästäni. Eivät auttaneet edes silloin, kun kotona asuin. Ja ovat aina tienneet tilanteeni, että olen yksin ja kiusaamisen. Silti eivät ymmärrä tai edes välitä, vaikka elämäni on kaukana jostain norminuoren elämästä. Olisi joskus mukavaa, että saisin ymmärrystä tai voisin edes "tunnustaa" heille, että nyt ahdistaa, eikä vaan näytellä ettei mikään ahdista. Heistä tämä on varmaan jotain "normaalia" elämää, vaikka itselle se vaikeaa käsittä, että joku voi olla niin sokea. Enhän minä nyt mikään kone ole, joka kestää kaiken ilman mitään. Kuormittavat vielä minua omilla ongelmillaan ja tappelevat. Itse huolestuin jo pienemmästäkin.

Jatkuu vielä

Jatkuu

Ajattelin sitä ihastusta pitkän aikaa. Mietin miten hienoja asioita hän saa kokea. Itsellä taas elämä tuntuu olevan yhtä taistelua, enkä saa mitään mitä haluaisin. Ja en edes ole koskaan paljoa vaatinut ja olisin ollut tyytyväinen ihan siihen tavalliseen nuoruuteen. Pelkään, etten enää pysty olemaan se oma itseni. En halua tällaista elämää kenellekään. Ehkä niille kiusaajille olisi silti "hyvä" kokea edes vuosi tätä elämää niin voisi olla herätyksen paikka. En ole silti katkera vaan hirveän väsynyt ja hukassa. Melkein kuin vankilassa olisin ja en tiedä miten elämääni muuttaisin ja pääsenkö koskaan siihen mitä haluan ja millainen itse haluaisin olla.

Joku "normaali" ihminen tietysti ottaisi yhteyttä tähän "ihastukseen" ja kyselisi kuulumisia, mutta itselle se olisi mahdotonta. Voisi saada paljon huonoa aikaan ja en kestäisi sitä jos joutuisin taas naurunalaiseksi. Olen vaan niin hirveän yksin jo 10 vuotta, vaikka vasta nuori olen. Jotakin seuraa välillä eri kouluissa ollut, mutta vapaa-ajan kaveria ei enää lapsuuden jälkeen. Sitten sain vihdoin itkun loppumaan. Ajattelin, että minun on pakko kestää. En saanut häntä "itselleni" silloin, enkä koskaan ja niin on ehkä parempi. Meillä on ihan eri elämä. Toinen menee kohta hyvää ja toinen pyörii siinä samassa tilanteessa. Välillä mietin jos olisin saanut tavallisen nuoruuden, että missä sitten olisin. Tuntuu vaan, että nyt on jo pohja nähty ja en jaksa tätä enää kauaa. Anteeksi valitus. Tiedän, että on ihmisiä jotka selviävät mistä vaan. Itse en vaan haluaisi elää aivan eri elämää, mitä kuvittelin. En toivo kenellekään samaa. Sori pikä viesti.

Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikkei edes fyysisesti oli yksi. Myös ison ihmisjoukon keskella voi tulla tunne yksin olosta. Minä olen jo eläkemummo ja ollut enemmän tai vähemmän yksin koko aikuiselämäni, mutta en yleensä tunne itseäni yksinäiseksi, sillä osaa kyllä viihdyttää itseäni eri tavoin: luen paljon ja voisin jopa sanoa, että kirjat ovat parempia ystäviä kuin monet ihmiset, kuuntelen radiota ja katselen telkkaria, jos sieltä nyt jotain katsomisen arvoista tulee (harvoin tulee!), ulkoilen, teen käsitöitä jne. Omasta asenteesta se on kiinni, millaiseksi olonsa tuntee.