Lue keskustelun säännöt.
Hyvä ystäväni sanoi ettei ole tällä hetkellä aikaa minulle!
07.03.2018 |
En edes pyytänyt näkemistä, tuli vaan puheeksi kun ennen nähtiin paljonkin, asutaan lähekkäin. Nykyään nähdään paljon harvemmin. Jostain syystä yhtäkkiä sanoi ettei hänellä ole nyt aikaa minulle.
Olen jättänyt kaiken yhteydenpidon. Seura kelpasi hyvin kun sairasteli, nyt varmaan kaikki muu tärkeämpää.
Kommentit (39)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huono ystävä, hyvä että pääsit eroon!
Hänelle kelpasi sun palvelukset, mutta sinä henkilönä et.
Luultavasti kelpaat taas, kun tulee tarvetta.
Tuo ei ole ystävyyttä, se on hyödyntämistä.
Vierailija kirjoitti:
Pommititko viesteillä?
En tosiaan. Eikä hän edes kysy mitä kuuluu. Minä kyselin ennen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Hänelle kelpasi sun palvelukset, mutta sinä henkilönä et.
Luultavasti kelpaat taas, kun tulee tarvetta.
Tuo ei ole ystävyyttä, se on hyödyntämistä.
En olisi ikinä uskonut näin, mutta siltä minusta juuri nyt tuntuu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
No eikö se ole parempi että sanoo suoraan? Sitähän täälläkin palstalla aina toitotetaan että pitää olla rehellinen eikä roikottaa toista ihmettelemässä. Ja tuo oli ihan kohteliaasti sanottu - jos ei ole aikaa niin jostain pitää tinkiä, ja sinä olet se mistä nyt tingitään. Eihän sitä voi olettaa, että itse on maailman tärkein jokaiselle. Tietysti ystävillä on tärkeämpiäkin asioita elämässään kuin minä, ja niillä on oikeus valita mihin aikansa käyttävät. Ei siitä välejä tarvitse katkaista tai suuttua. Sanoisin ystävälle että ok, ymmärrän, ja että voi ottaa yhteyttä sitten kun aikaa on paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
No eikö se ole parempi että sanoo suoraan? Sitähän täälläkin palstalla aina toitotetaan että pitää olla rehellinen eikä roikottaa toista ihmettelemässä. Ja tuo oli ihan kohteliaasti sanottu - jos ei ole aikaa niin jostain pitää tinkiä, ja sinä olet se mistä nyt tingitään. Eihän sitä voi olettaa, että itse on maailman tärkein jokaiselle. Tietysti ystävillä on tärkeämpiäkin asioita elämässään kuin minä, ja niillä on oikeus valita mihin aikansa käyttävät. Ei siitä välejä tarvitse katkaista tai suuttua. Sanoisin ystävälle että ok, ymmärrän, ja että voi ottaa yhteyttä sitten kun aikaa on paremmin.
En ole sanonut missään kohtaa etten ymmärtäisi. Rehellisyys on hyvästä, mutta jokin aika sitten olin rakkain ja tärkein, ja nyt sitten kaikki muu ja muut vetää enemmän puoleensa, niin kyllä tuo loukkasi. Koska en ole edes pyytänyt mitään kun olen huomannut että on niin kiirettä...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä kyllä sellaista, että sairasteli ja sinä kelpasit silloin. Ja jos nyt on kiireinen elämä, niin kylmästi pystyy toteamaan ettei aikaa sinulle ole. Anteeksi, mutta tuollainen ihminen on kylmä ja epäempaattinen.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä kyllä sellaista, että sairasteli ja sinä kelpasit silloin. Ja jos nyt on kiireinen elämä, niin kylmästi pystyy toteamaan ettei aikaa sinulle ole. Anteeksi, mutta tuollainen ihminen on kylmä ja epäempaattinen.
Vähän sama fiilis mulla, ymmärrän kyllä HYVIN ettei aikaa aina ole. Mutta jos en sellaista pyytänyt ja se pitää erikseen mainita, kuitenkin aikaa riittää muille, siinä kohtaa havahduin, että kai minun tarvitse yksin yrittää ylläpitää läheistä ystävyyttä, jos toinen ei ole valmis sitä arvostamaan...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellinen ystävä ymmärtää jos ei o aikaa. Ei ihmisiä saa vainota. Ihmisil on kiireitä
Vierailija kirjoitti:
Todellinen ystävä ymmärtää jos ei o aikaa. Ei ihmisiä saa vainota. Ihmisil on kiireitä
No enhän ole pyytänyt minnekään! Kyllä mä sen ymmärrän. Mutta jos aikaa on muiden kanssa leffaan, syömään, baariin, jumpille jne, niin musta on OUTOA että erikseen mainitsee että ei ole aikaa sulle.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
No olisiko teidän yhteiselo ollut vähän liiankin tiivistä? Hän sairaana kotona, sinä naapurina tyyliin ainut kontakti? Se on totta kai hyvästä, että on edes jokin kontakti, jos muuhun ei pysty, mutta kuntoutumisen edetessä, pitää myös muita osa-alueita kehittää. Nyt hän on päässyt töihin ja pitkän sairastelun jälkeen se voi olla henkisesti todella uuvuttavaa, kun on yhtäkkiä useiden ihmisten ympäröimänä ja pitää totutella uusia asioita. Sitten siihen päälle kunnosta huolehtiminen jne., niin voihan se olla tosi raskasta. Jostain on pakko tinkiä. EI hän välttämättä koe, että olet jotenkin aikaisempaa huonompi vaihtoehto, mutta päästääkseen kuntoutumisessa eteenpäin, jaksaakseen töissä, hänen on keskityttävä muihinkin osa-alueisiin päästääkseen eteenpäin. Hänellä voi olla vielä vaikeuksia tasapainoilla energiaa vaativien asioiden ja ihmisten kanssa. Työpäivä kuluttaa niin paljon energiaa, ettei hän jaksa juuri sosialisoida töiden jälkeen, vaan silloin keskittyy kuntoiluun ja aivot narikkaan -viihteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
No olisiko teidän yhteiselo ollut vähän liiankin tiivistä? Hän sairaana kotona, sinä naapurina tyyliin ainut kontakti? Se on totta kai hyvästä, että on edes jokin kontakti, jos muuhun ei pysty, mutta kuntoutumisen edetessä, pitää myös muita osa-alueita kehittää. Nyt hän on päässyt töihin ja pitkän sairastelun jälkeen se voi olla henkisesti todella uuvuttavaa, kun on yhtäkkiä useiden ihmisten ympäröimänä ja pitää totutella uusia asioita. Sitten siihen päälle kunnosta huolehtiminen jne., niin voihan se olla tosi raskasta. Jostain on pakko tinkiä. EI hän välttämättä koe, että olet jotenkin aikaisempaa huonompi vaihtoehto, mutta päästääkseen kuntoutumisessa eteenpäin, jaksaakseen töissä, hänen on keskityttävä muihinkin osa-alueisiin päästääkseen eteenpäin. Hänellä voi olla vielä vaikeuksia tasapainoilla energiaa vaativien asioiden ja ihmisten kanssa. Työpäivä kuluttaa niin paljon energiaa, ettei hän jaksa juuri sosialisoida töiden jälkeen, vaan silloin keskittyy kuntoiluun ja aivot narikkaan -viihteeseen.
Tuo on kyllä totta :). Saattoi olla liiankin tiivistä. Sairastelusta on kuitenkin sen verran aikaa, että on päässyt kyllä hyvin elämään kiinni. Enkä mä sinänsä ole ollut pahoillaan siitä ettei ole nähty, vaan siitä miten se ilmaistiin. Se minua jotenkin loukkasi, ja kun ei kuulumisiakaan vaihdeta, niin tullut vaan olo, että se tiivis aika oli ja meni ja nyt muita ihmisiä kiitos :). Ja täytyy itsekin oppia toimimaan sen mukaan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Toimitko ystäväsi ystävänä vai terapeuttina? Joskus läheiset ottavat nimittäin hoitajan roolin. Ei olla vain tukea antava ystävä, vaan siihen tulee jopa vähän semmoinen valta-asetelma, jossa terve neuvoo ja ohjeistaa sairasta, joka on hirveän epävarma yksistään kuntoutumisensa suhteen. Ei siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun potilas/ystävä tervehtyy, niin siitä hoitosuhteesta on pakko pyristellä irti, jotta kuntoutuminen etenee ja saa itsenäisyyttään takaisin. Varmuutta siihen, että osaa itsekin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Jos teillä on ollut enemmän tällainen hoitosuhde kuin ystävyyssuhde, niin hänelle voi olla henkisesti todella tarpeellista irtautua sinusta hetkeksi. Se antaa tilaa päästä tästä potilas-identiteetistä eroon. Ehkä myöhemmin hän voi sitten kohdata sinut tasavertaisena ystävänä.
Ap, minulle kävi samoin. Paitsi että ei ollut tuollaista sairastamiskuviota. Voin sanoa, että suutuin jälkikäteen tuolle entiselle ystävälle, hidas reagoimaan kun olen. Mutta en ole sanonut mitään, se vai helpotti itselläni asian käsittelyä.
Vierailija kirjoitti:
Ap, minulle kävi samoin. Paitsi että ei ollut tuollaista sairastamiskuviota. Voin sanoa, että suutuin jälkikäteen tuolle entiselle ystävälle, hidas reagoimaan kun olen. Mutta en ole sanonut mitään, se vai helpotti itselläni asian käsittelyä.
vieläkö näet häntä? Me näemme satunnaisesti, mutta koen, että haluan myös kuunnella itseäni. Jos hän on sitä mieltä, että ei ole aikaa enää kysellä minun kuulumisia eikä nähdä, niin ei kai minun kuulu roikkua tässä odottamassa, koska tarvitaan... Toivottavasti joskus elämässään havahtuu, mutta voi olla ettei. Kyllä mäkin vähän suutuin, mutta olen sitten hiljaa ja annan olla.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus: hoidin nuorinta vielä kotona, oli tiedossa että palaan töihin sen vuoden lopulla. Ystävä oli itse työtön, ja seurani kelpasi lähes päivittäin (minulle tietenkin kiva kun oli aikuista seuraa). Olimme tutustuneet kuopuksen raskausaikana.
Sitten hän sai töitä ja luonnollisesti työ ja perhe vie paljon aikaa. Pyysin häntä mukaan muutamaan tapahtumaan, mutta hän ei päässyt. Tämä oli minulle täysin ok. Hänestä ei enää kuulunut mitään ja ajattelin että antaa olla. Että hän ottaa yhteyttä jos haluaa.
Sitten kun olin itse palannut takaisin töihin, tältä ystävältä tuli omiitinen viesti, että huomaatko nyt miten vähän aikaa toisille on, että ymmärrätkö nyt yhtään mitä hän sai kokea? Että hänellä oli elämä rankkaa ja kamalaa ja niin alkaisi olla minullakin. Sanoin vain että selvä, kiitos varoituksesta.
Kyllä minä ymmärrän, jos ei aikaa ole. Hänellä on paljon töitä, ja muutakin puuhaa. MUTTA niin on minullakin, enkä ole edes pyytänyt näkemisiä. Paljon tingin omista menoistani ollakseni tukena kun hän sairasti, enkä todellakaan ole pyytänyt näkemään nyt, totesin vain että on harmillista kun näemme nykyään niin harvoin. Sanat ei ole aikaa sinulle-pysäytti. Aikaa on kyllä muille, leffoihin, syömisiin, baareihin, jumppailuun... Kuulumisia ei kysellä, eikä kerro mitään paitsi nähdessä. Jota siis ei tapahdu. Olimme hirveän läheisiä ennen, joten kyllä olen surullinen. Mutta päätin etten pyytele enkä roiku, jos kaikki muu onkin yhtäkkiä parempaa.
Ap
Toimitko ystäväsi ystävänä vai terapeuttina? Joskus läheiset ottavat nimittäin hoitajan roolin. Ei olla vain tukea antava ystävä, vaan siihen tulee jopa vähän semmoinen valta-asetelma, jossa terve neuvoo ja ohjeistaa sairasta, joka on hirveän epävarma yksistään kuntoutumisensa suhteen. Ei siinä mitään, mutta siinä vaiheessa kun potilas/ystävä tervehtyy, niin siitä hoitosuhteesta on pakko pyristellä irti, jotta kuntoutuminen etenee ja saa itsenäisyyttään takaisin. Varmuutta siihen, että osaa itsekin tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen. Jos teillä on ollut enemmän tällainen hoitosuhde kuin ystävyyssuhde, niin hänelle voi olla henkisesti todella tarpeellista irtautua sinusta hetkeksi. Se antaa tilaa päästä tästä potilas-identiteetistä eroon. Ehkä myöhemmin hän voi sitten kohdata sinut tasavertaisena ystävänä.
juu, tälläinen irtiotto tuli jo aiemmin ja ymmärsin sen silloin. Nykyisin on eri tilanne, ja jos tarvitsee irtiottoja minusta, niin tarvitseeko elämässäni enää ollakaan? Ehkä joku päivä välit paranee, mutta en todellakaan aio odotella sitä...tulee jos on tullakseen, ja haluanko sitten enää suurempaa ystävyyttä
ap
Up