Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte ikääntymisen? Sen, kun mahdollisuudet vähenevät ja ihmiset kuolevat ympäriltä
19.02.2018 |
Tuntuu, että kaikki muuttuu ympärillä. Läheiset ihmiset vanhenevat, väsyvät ja kuolevat. Mahdollisuudet vähenevät. Tuntuu kuin kutistuisin kokoon tuskasta ja surusta.
Kommentit (17)
On vain kestettävä, mitä muita vaihtoehtoja?
Nyt 55-vuotiaana tuntuu, että joka toisella on vähintäänkin syöpä tai murheet nyt ylipäänsä kasautuneet.
Suuri huoli vanhemmista, jotka usein ovat dementoituneita ja apua tarvitsevia. Itse olen eronnut pari vuotta sitten ja huomannut, ettei kukaan mies ole enää kinnostunut. Olen ollut hyvinkin kaunis, mutta ei mitään jäljellä.
Eläke jää melko pieneksi, koska olen ollut neljän lapsen kanssa kotona ja työura siksi repaleinen. Olen kylläkin maisteri eli kouluttautunut aikoinani olen.
Mutta eipä näy valonpilkahdusta tässä.
Tosi negatiivisesti nyt kirjoitan, mutta rehellisesti tämän hetkisten tuntemusteni mukaan. Lapset menestyvät kyllä ja se on iso voimia antava asia. Lastenlasta ei vielä ole ja miltei toivon, ettei tulekaan, jos ovat lapsettomina onnellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sit pitää laajentaa tuttavapiiriä nuorempiinkin ihmisiin. :)
Mitä muutakaan voin? Vanheneminen on parempi vaihtoehto kuin se toinen eli nuorena kuoleminen.
En ole ihan päästänyt pahinta paniikkia vielä pintaan. Tuolla se kuitenkin väijyy ihan lähellä.
Ensin huomasin sen, että olin työpaikan vanhimmasta päästä.
Eka kerran iski huoli ja pelko päähän tänä talvena. Rakastan matkailua ja olen reissanut reppureissuilla jo 30 vuotta. Nyt tuli ekan kerran mieleen, että kunto ei taida kestää aina. En jaksa pitkiä, vaikeita bussimatkoja, en jaksa valvoa tai jos valvon, kestää palautuminen päiviä, en pysty kiipeilemään, en pääse veneisiin, laitureille, kuorma-autojen lavoilla enkä pysty hyppäämään veneestä toiseen , kun olen matkalla saarelle jossa ei ole laituria... Päädynkö tosiaan minäkin jollekin mummojen bussimatkalle "muistojen tonava-retkelle"? Ei helkkari.
Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Pitäisi alkaa tosissaan vahvistamaan isoja lihaksia, jalat ja selkä ja käsivarret ainakin. Muutenhan tässä on se muori , jota lentoemännät työntää etupenkkiin ja henkilökunta rullaa kentällä ja toivoo ettei se ainakaan vielä saa sitä slaagia...
Pahin paniikki, suorastaan henkeä ahdistava, iskee yön tunteina kun kuuntelen kultaisen mieheni tuhinaa vieressä ja päähän välähtää ajatus, entä jos hän menehtyy nyt, äkkiä, pois ja jättää minut tänne yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 58v, ja vietän nyt elämäni parasta aikaa.
Olen vähentänyt töitä, nuori nainen sai mun tunteja ,on nyt kokoaikainen.
Parisuhde voi hyvin, kun on aikaa hoitaa sitä
Terveyskin on hyvä, nyt on aikaa ja jaksamista hoitaa sitä.
Ei ikääntyminen mikään peikko ole, asenne ratkaisee😁
Vierailija kirjoitti:
Mitä muutakaan voin? Vanheneminen on parempi vaihtoehto kuin se toinen eli nuorena kuoleminen.
Tottakai. Itse aika syvissä vesissä vain juuri nyt. Kolme kuolemantapausta lähipiirissä viime kuukausina. Tuntuu, että se sukupolvi johon on tottunut turvaamaan, on nyt menossa pois. Tuntuu yksinäiseltä ja pelokkaalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Milloinkohan tuo huoli alkaa? Olen nyt viisikymppinen ja tuntuu, että elämä on aina mennyt parempaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä muutakaan voin? Vanheneminen on parempi vaihtoehto kuin se toinen eli nuorena kuoleminen.
Tottakai. Itse aika syvissä vesissä vain juuri nyt. Kolme kuolemantapausta lähipiirissä viime kuukausina. Tuntuu, että se sukupolvi johon on tottunut turvaamaan, on nyt menossa pois. Tuntuu yksinäiseltä ja pelokkaalta.
Minusta kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Tietysti kannattaa vaalia ihmissuhteitaan, ettei tulisi yksinäistä vanhuutta. Ja vanhanakin voi löytää uusia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyrin tekemään helpommaksi kaiken. Hankin helpommin puettavia vaatteita ym.
Ihmiset ei aina edes välitä puhua omistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä muutakaan voin? Vanheneminen on parempi vaihtoehto kuin se toinen eli nuorena kuoleminen.
Tottakai. Itse aika syvissä vesissä vain juuri nyt. Kolme kuolemantapausta lähipiirissä viime kuukausina. Tuntuu, että se sukupolvi johon on tottunut turvaamaan, on nyt menossa pois. Tuntuu yksinäiseltä ja pelokkaalta.
Minusta kuolema on luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Tietysti kannattaa vaalia ihmissuhteitaan, ettei tulisi yksinäistä vanhuutta. Ja vanhanakin voi löytää uusia ystäviä.
On vain niin valtava ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt 55- vuotiaana olen huomannut ettei juominen vaan enää onnistu sillä intensiteetillä kuin nuorempana. Kertakaikkiaan krapulat on sitä kaliiperia ettei pysty kykeentymään. Se henkinen olotila ihan karmee, ja naama on turvoksissa keskiviikkoon asti, mitään ei jaksa ei pysty tekemään, hermot on ihan loppu eikä edes nukkuminen onnistu eikä auta vaikka nukkuisikin painajaisissa.
Joten nyt on sitten menny ensimmäisen kerran yli 30 vuoteen melkein 2 kuukautta tipattomalla. Ei vaan tee mieli.
Ja tässä on kuitenkin eletty jo yliopisto-opiskeluista saakka ns. kosteasti eli viini ja muut juomat kuuluneet melkein päivittäin elämään.
Ei kyllä harmita, toisaalta, sitten taas toistaalta on nyt jäänyt iso tyhjä tila elämään.
Vierailija kirjoitti:
En ole ihan päästänyt pahinta paniikkia vielä pintaan. Tuolla se kuitenkin väijyy ihan lähellä.
Ensin huomasin sen, että olin työpaikan vanhimmasta päästä.
Eka kerran iski huoli ja pelko päähän tänä talvena. Rakastan matkailua ja olen reissanut reppureissuilla jo 30 vuotta. Nyt tuli ekan kerran mieleen, että kunto ei taida kestää aina. En jaksa pitkiä, vaikeita bussimatkoja, en jaksa valvoa tai jos valvon, kestää palautuminen päiviä, en pysty kiipeilemään, en pääse veneisiin, laitureille, kuorma-autojen lavoilla enkä pysty hyppäämään veneestä toiseen , kun olen matkalla saarelle jossa ei ole laituria... Päädynkö tosiaan minäkin jollekin mummojen bussimatkalle "muistojen tonava-retkelle"? Ei helkkari.
Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Pitäisi alkaa tosissaan vahvistamaan isoja lihaksia, jalat ja selkä ja käsivarret ainakin. Muutenhan tässä on se muori , jota lentoemännät työntää etupenkkiin ja henkilökunta rullaa kentällä ja toivoo ettei se ainakaan vielä saa sitä slaagia...
Pahin paniikki, suorastaan henkeä ahdistava, iskee yön tunteina kun kuuntelen kultaisen mieheni tuhinaa vieressä ja päähän välähtää ajatus, entä jos hän menehtyy nyt, äkkiä, pois ja jättää minut tänne yksin.
Lihasvoiman heikkeneminen alkaa tuntua kun kauppakassikin liian raskas, punnuksia nostamaan vaan. Muista venytys myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt 55- vuotiaana olen huomannut ettei juominen vaan enää onnistu sillä intensiteetillä kuin nuorempana. Kertakaikkiaan krapulat on sitä kaliiperia ettei pysty kykeentymään. Se henkinen olotila ihan karmee, ja naama on turvoksissa keskiviikkoon asti, mitään ei jaksa ei pysty tekemään, hermot on ihan loppu eikä edes nukkuminen onnistu eikä auta vaikka nukkuisikin painajaisissa.
Joten nyt on sitten menny ensimmäisen kerran yli 30 vuoteen melkein 2 kuukautta tipattomalla. Ei vaan tee mieli.
Ja tässä on kuitenkin eletty jo yliopisto-opiskeluista saakka ns. kosteasti eli viini ja muut juomat kuuluneet melkein päivittäin elämään.
Ei kyllä harmita, toisaalta, sitten taas toistaalta on nyt jäänyt iso tyhjä tila elämään.
Ei hel*etti 😂 Onko oikeasti jolleki noin vanhalle otukselle joku alkoholi vielä tuollaisessa merkityksessä elämässä. En pysty uskomaan!
Olkaa kilttejä, auttakaa joku. Miten te olette kestäneet surun läheisten menettämisestä? Vihaan itseäni koska olin niin itsekäs enkä viettänyt enemmän aikaa heidän kanssaan. Olin aivan paska ihminen.
On niin valtava ikävä. Menetys on niin valtava.
Huonosti. Tulee yksinäistä, kun vanhemmistani aikanaan aika jättää. Muita ei ole.