Kaipaus eron jälkeen

Tulee. Luulin että olin harkinnut eropäätöksen tarkkaan. Mutta en tiennyt miten yksinäiseksi elämä muodostuu. Enkä arvannut, että ikävä ei lähde pois kokonaan ilmeisesti koskaan.

Entistä parisuhdetta (avioliittoa) en kaipaa, koska nykyinen on parempi, joten mitään kahdenkeskisiä hetkiä en haikaile, mutta joskus kyllä kaipaan niitä meidän ydinperheen yhteisiä hetkiä. Jollakin ihmeen tavalla se perheidylli toimi (jonkin aikaa), vaikka parisuhde olikin vähän vaisu. Tai ehkä sittenkin kaipaan vain lasteni pikkulapsiaikoja?

En voi koskaan enää hassutella samalla tavalla kenenkään kanssa, käyttää siis samoja äänenpainoja, sanoja, kutsumanimiä yms. höpsöttelyä.

Erosta niin vähän aikaa, että yritän tukahduttaa kaiken hyvän ajattelun ja keskittyä vain siihen kurjaan, mitä loppuaikoina oli iloiten siitä, että se on nyt ohi.

Lisään vielä, että varsinkin öisin tulee mieleen, teinkö virheen erotessa, mutta sitten muistan, että parisuhteemme olisi parantunut, jos toinen olisi sitoutunut siihen yhtä lailla.

Vierailija kirjoitti:

En voi koskaan enää hassutella samalla tavalla kenenkään kanssa, käyttää siis samoja äänenpainoja, sanoja, kutsumanimiä yms. höpsöttelyä.

Erosta niin vähän aikaa, että yritän tukahduttaa kaiken hyvän ajattelun ja keskittyä vain siihen kurjaan, mitä loppuaikoina oli iloiten siitä, että se on nyt ohi.

Kuinka vähän aikaa erosta on? Miten pitkä suhde?

Ei tule.  Mietin eroa pitkään ja tarkkaan.

Tulee. Vaikka samalla muistan kaikki ne huonot jutut. Jotka lopultakin eivät niinkään olleet sitä, että toisen kanssa olisi ollut paha elää sinänsä. Vaan sitä, että hän ei ollut rehellinen tavoitteistaan ja pimitti minulta asioita. Minkä takia koin eläväni epäelämää, jossa asiat tulivat puun takaa. Monella tapaa ehkä olisi oltu hyvä pari, mutta olin miehen ensimmäinen naissuhde, eikä hänellä ollut mitään kokemusta siitä, mihin väistely ja todellisen mielipiteen aktiivinen kätkeminen johtaa. Enkä minä tajunnut, miksi kaikki oli niin vaikeaa.

Nyt uudessa suhteessa olen ihmisen kanssa, jonka ei pitäisi olla parisuhteessa. Hän on liian itsekeskeinen eikä kohtaa toista ihmistä loppuun saakka. Moni asia on ollut helpompaa hänen kanssaan siltikin jos pitkään liittooni vertaa, koska hän on yllättävän rehellinen kuitenkin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan väärässä ja toinen on aina, joten eipä hän pysty myöskään sitoutumaan aidosti. En tiedä, tuleeko minun tätä suhdetta ikävä. Meillä olisi toimiva yhteistyötaso olemassa, ja pystyisin ehkä elämään tämän puolinarsistin kanssa niin, että molemmat saavat tästä riittävästi. Mutta en voi tehdä niin, koska en voi lähteä sitoviin hankkeisiin ihmisen kanssa, joka pelkää sitä noin paljon. Samalla katkeroidun kaikista falskeista haaveista, joita hän minulle luetteli ajatellen ajatuksen olevan tärkeämpi kuin toteutuksen. Luultavasti kyllä tulen suremaan tätäkin suhdetta. Vaikkei siinä paljon järkeä olekaan, jos toinen nyt vain on liian keskentekoinen aikuisten juttuihin.

Näinä pakkaspäivinä tuli Helsingissä ajaessani mieleen, kuinka exäni kanssa kävimme aina kävelemässä meren jäällä talvella ja kuinka hauskaa meillä nuorina oli. Tuli haikea olo.

Tulee välillä raastava ja pakahduttava ikävä, silti tiedän ettei elämä yhdessä ollut enää hyvää. Välillä kun ikävä iskee, tulee pohdittua tuliko kaikki varmasti tehtyä suhteen eteen ja olisiko vielä mahdollista korjata asiat? Miltei heti osaan ajatella, että roikuimme tilanteessa liiankin pitkään vaikka välillämme oli niin paljon myös hyvää ja ihania onnellisia aikoja ja upeita muistoja näistä ajoista.

Erosta reilu puoli vuotta enkä kaipaa mitään. Luulin ensivuodet, että tämä on onnea ja ihanaa, mutta jälkeen päin tajusin ettei niin ollut. Ei mulla ole mitään erityisromanttisia hetkiä exän kanssa tai koskaan ei käyty matkoilla ja viimeisiin vuosiin ei ollut edes seksiä tai muutakaan fyysistä suhteessa. Ex piti huolen ettei suhteesta jäänyt ihanaa muisteltavaa.

Nyt eron jälkeen itsekkyys ja typeryys on korostunut. Minua hetkauttaa vain se kuinka törkeästi lapsia kohtelee. Ei halua tavata ja yksi lapsista ei edes joululahjaa saanut.

Ei ainut mikä jokaisen eron jälkeen on tullut on harmitus etten eronnut aiemmin ja jälkiviisautta asioista mitkä oli pielessä. Toki suhteissa on ollut hyvääkin, mutta ero kun on tullut on ne negatiiviset asiat ollut dominoivina, joten en kaipaa.

En kadu kumpaakaan eroani, mutta toki välillä haikeudella suhteita muistelen. Lasten isästä lähinnä sitä ydinperhettä, kun oli se toinen vastuullinen aikuinen vierellä. Itse suhde muuttui väkivaltaiseksi joten sitä en kaipaa.

Toisesta miehestä kaipaan sitä mieletöntä rakkauden tunnetta mitä koin, ja yhteistä huumoriamme. Meillä oli niin tavattoman hauskaa. Mutta se klassinen - kun meni hyvin, meni tosi hyvin, ja kun meni huonosti, se oli sitten karmeaa paskaa. Itse ihmistä tai suhdetta en kaipaa, ehkä toisinaan haikeudella ajattelen sitä, miten vahvasti koin häntä kohtaan. Eli itse rakkauden tunnetta, en sen kohdetta.

Tulee. Toivoisin myös enemmän kuulevani kokemuksia siitä, että se on normaalia. Lehtiartikkeleissa kuten näissäkin kommenteissa usein korostetaan eroa uutena alkuna ja sitä miten hyvä on, kun voi jättää toimimattoman parisuhteen taakse. Mutta jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja erotessa sitä jättää pysyvästi taakseen jotain sellaistakin hyvää, mitä ei luultavasti koskaan tule enää näkemään uudelleen. Paljon uusia ihania juttuja voi tulla kyllä, mutta ei se ole sama asia, kuin ne asiat, jotka muotoutuivat itselle merkityksellisiksi rakastuessa. Mitä syvemmin on toiseen tutustunut, sitä enemmän on kohdannut myös sitä ainutlaatuisuutta, jota jää kaipaamaan, vaikka mitä uutta ja jännittävää tapahtuisi. Ajan myötä tuska hiipuu, mutta jonkinlainen menetyksen tunne tulee varmasti aina säilymään.

Vierailija kirjoitti:

Tulee. Toivoisin myös enemmän kuulevani kokemuksia siitä, että se on normaalia. Lehtiartikkeleissa kuten näissäkin kommenteissa usein korostetaan eroa uutena alkuna ja sitä miten hyvä on, kun voi jättää toimimattoman parisuhteen taakse. Mutta jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja erotessa sitä jättää pysyvästi taakseen jotain sellaistakin hyvää, mitä ei luultavasti koskaan tule enää näkemään uudelleen. Paljon uusia ihania juttuja voi tulla kyllä, mutta ei se ole sama asia, kuin ne asiat, jotka muotoutuivat itselle merkityksellisiksi rakastuessa. Mitä syvemmin on toiseen tutustunut, sitä enemmän on kohdannut myös sitä ainutlaatuisuutta, jota jää kaipaamaan, vaikka mitä uutta ja jännittävää tapahtuisi. Ajan myötä tuska hiipuu, mutta jonkinlainen menetyksen tunne tulee varmasti aina säilymään.

just näin, viisaasti puit sen sanoiksi.

Mä olen hyväksynyt sen, että tulen aina kaipaamaan häntä. Erosta on 2.4 vuotta. Eilen illalla tuli todella vahva tunne, että hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja koki tarvitsevansa minua. Meillä on ollut ihan käsittämätön yhteys, kuulostan varmasti hullulta, jollei sitä ole koskaan kokenut. Jos hän laittaisi viestin, että tarvitsee apuani, menisin viivana ja tekusin kaikkeni häntä auttaakseni, täysin empimättä. Eron olen hyväksynyt, koska elämäni on nyt eriytynyt yhteisestä elämästämme. Näen oman tieni selvästi ja tiedän, että se vie enenevissä määrin omaan suuntaansa, eikä tiemme enää tule kohtaamaan.

Minä tunnen omalla tavalla haikeutta siitä että kaikki läheisyys ja ihana meidän välillä on nyt pois, ollaan pelkät kaverit, jota vastapuolen mielestä oltu aina.

Mutta en ikävöi, ajattelen ettei hän minusta riittävästi välittänyt. Ja se tottakin.

On ikävä. Me tehtiin todella paljon yhdessä. Matkusteltiin, käytiin tapahtumissa, leffoissa, teatterissa jne. Koti-iltoina oltiin sohvalla kainalossa. Ulkona käveltiin käsikädessä. Olin täysin rakastunut kun mies salamana kirkkaalta taivaalta jätti minut. Tekstiviestillä. Ilman selitystä. Ei enää vastannut mihinkään mun yhteydenottoihin. Elämäni luhistui kertaheitolla. Tuntui että 3,5v elämästä olikin ollut valhetta. Nyt jättämisestä 10kk. Ja en ole selvinnyt vieläkään erosta. Kaipaan jokaikinen päivä ja näen unia. Silti sisimmässäni tiedän että vaikka mies ottaisi yhteyttä niin paluuta yhteen ei enää ole. Luottamus ja rakkaus meni sirpaleiksi. Kuitenkin ikävöin sitä mitä meillä oli.

Vierailija kirjoitti:

On ikävä. Me tehtiin todella paljon yhdessä. Matkusteltiin, käytiin tapahtumissa, leffoissa, teatterissa jne. Koti-iltoina oltiin sohvalla kainalossa. Ulkona käveltiin käsikädessä. Olin täysin rakastunut kun mies salamana kirkkaalta taivaalta jätti minut. Tekstiviestillä. Ilman selitystä. Ei enää vastannut mihinkään mun yhteydenottoihin. Elämäni luhistui kertaheitolla. Tuntui että 3,5v elämästä olikin ollut valhetta. Nyt jättämisestä 10kk. Ja en ole selvinnyt vieläkään erosta. Kaipaan jokaikinen päivä ja näen unia. Silti sisimmässäni tiedän että vaikka mies ottaisi yhteyttä niin paluuta yhteen ei enää ole. Luottamus ja rakkaus meni sirpaleiksi. Kuitenkin ikävöin sitä mitä meillä oli.

Sulle kävi noin ja mulle selitettiin että ystäviä tässä koko ajan oltu, muuta tunnetta ei ole. Mutta olen koittanut järjellä antaa olla.