Onko oikein valittaa lapsiperhearjen rankkuudesta, jos itse tietoisesti tekee lapsia hankalaan/keskeneräiseen elämäntilanteeseen ja tämä rankkuus liittyy nimenomaan siihen?

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä jotka eivät esim käy koulua loppuun ennen lasten tekoa. Samoin nämä jotka kesken talon rakennuksen/uralla etenemisen lisääntyvät ja sitten masentuvat kun rahkeet ei riitä kaikkeen. Tai jo valmiiksi masentuneet, jotka sitten olettavat masennuksen parantuvan niillä lapsilla.....

Minusta ei ole oikein valittaa mistään tilanteesta johon on itse tietoisesti pyrkinyt. En myöskään jaksa kuunnella esim. alkoholiin tai naisiin menevän miehen kanssa avioituneen valitusta tilanteestaan. Tai itsensä ylipainoiseksi syöneen valitusta terveysongelmista. Lapsiperheen arjen raskaudesta valittajat ovat samaa luokkaa. Itse olen tehnyt vain yhden lapsen, kun tajusin etten enempää jaksaisi.

Mulla meni yhden ihmisen kanssa valitettavasti välit. Hän halusi vääntää lisää lapsia vaikka oli jo masennusdg, väsymystä ja inhontunteita esikoista kohtaan. En vain voinut käsittää. Ja kritisoin. Ja sain viharyöpyn niskaani. Perheellä ei myöskään ollut turvaverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ole oikein valittaa mistään tilanteesta johon on itse tietoisesti pyrkinyt. En myöskään jaksa kuunnella esim. alkoholiin tai naisiin menevän miehen kanssa avioituneen valitusta tilanteestaan. Tai itsensä ylipainoiseksi syöneen valitusta terveysongelmista. Lapsiperheen arjen raskaudesta valittajat ovat samaa luokkaa. Itse olen tehnyt vain yhden lapsen, kun tajusin etten enempää jaksaisi.

Just näin.

Elämä heittää jokaiselle yleensä oman osansa shaibaa niskaan sellaisissa asioissa joihin ei juurikaan pystytä itse vaikuttamaan (esim. Yt.t, sairaudet ym.), niistä on sitten ihan ok valittaa kun/jos tuntuu vaikeelta. (joku kuuden lapsen pitkäaikaistyötön yh tulee kuitenkin kohta nurkumaan että helppohan se on sanoa ettei saa valittaa jos ei oo elämässä ollut mitään vastoinkäymisiä....)