Jaroslava-äidit EIVÄT vaihdakaan sekaannusvauvojaan biologisiin lapsiinsa

piste co piste uk

Pääasia on, että lapsille ei asiasta valehdella.

Ja uskaltaisit ihan pokkana sanoa tuon jollekin adoptioäidille?

Mutta ehkä ajatukseni johtuu siitä, että suvussamme on paljon adoptiotapauksia? Olen tavallaan kasvanut siihen, että biologiasta viis - tärkeää on se oikea suhde, välittäminen, rakkaus. Ne tekevät lapsesta Oman. Ei pelkkä dna.

Onko hollilla ketään, jolla olisi sekä bioja että adoja, niin saataisiin tuolle hoopolle luu kurkkuun? ;)

Mitä äitiys (vanhemmuus) sinusta on? Kärsiikö esim. tämän tapauksen lapset tästä asiasta? Miksi?

jos katsot että synnytyksen jälkeistä aikaa ei lasketa oikeaan äitiyteen! Samalla tavallahan sitä lasta kasvatetaan sittenkin. Tai sitten sinä olet poikkeuksellisen onneton äitinä jos joudut yhä, lastesi jo ollessa olemassa, hakemaan äitiyttäsi raskautta ja synnytystä muistelemalla (kirjoituksestasi ainakin saa tämän kuvan). Oletko ajatellut hakea ammattiapua ongelmaasi?

Jos vaikka niillä toisilla on joku perinnöllinen sairaus ja lapsi kuolis niin ei siinä sitten enää voi vaatia sitä " omaansa" takaisin...

Siskoni on adoptoitu, loput sisarusparvestamme olemme bio-lapsia.

Rohkenen väittää, että olemme kaikki yhtä rakkaita äidilleni. Ja adoptio-sisko on yhtä paljon sisko kuin ei-adoptoitukin.

..onhan vanhemmat varmaan kiintyneet lapsiin mutta mutta heillä olisi vielä todella pitkä aika olla oikeiden vanhempien hoivissa...



ja ne vauvathan olivat aivan biologisten äitien näkösiä..jos ne siin yhes kuvan olivat oikeiden vanhempien syleissä..

että luovutetuilla sukusoluilla tehty lapsi ei ole oma? Eihän hänkään ole biologisesti vanhempiensa jälkeläinen, paitsi sen verran, että on kasvanut äidin mahassa. Isään ei ole mitään yhteyttä.

Niin syvästi vauvaan kiintyy, etten voisi kuvitellakaan antavani lastani pois, vaikka olis vaihtunut laitoksella.

ihmisestä, johon on kiintynyt ekan elinvuotensa aikana.

Minusta tuntuu tässä tilanteessa lapsen (ei siis pelkästään vanhempien)kannalta inhimillisemmältä antaa hänen pysyä siinä perheessä, jonka äitiin ja isään lapsi on jo koko ensimmäisten kymmenen kuukautensa ajan oppinut luottamaan ja kiintymään eli rakentamaan ensimmäisen, vahvan kiintymyssuhteensa. Jos kyse olisi kymmenen PÄIVÄN ikäisistä vauvoista, voitaisiin tehdä toisin.



Traaginen tapaus on joka tapauksessa. Jos vauvat vaihdettaisiin takaisin " oikeille" vanhemmilleen, ei se voisi olla vaikuttamatta lasten kiintymyssuhteisiin myöhemmässäkään elämässä. Ajatelkaa nyt, miten kova stressi pienelle tulisi, kun hänet " hylättäisiin" :( Tuskin he enää sentään muistavat, miltä biologisen äidin ääni kuulosti masussa ollessa. Tietenkin sitä voitaisiin paikata tiiviillä yhteydenpidolla ex-vanhempiin, mutta silti kokemus olisi tosi karu. Vastaavasti lapsille tulee olemaan identiteetin kehityksen kannalta jossain vaiheessa iso haaste ei vain tietää vaan myös ymmärtää, ettei olekaan vanhempiensa biologinen lapsi. Siinäkin apuna on tiiviit suhteet biologisten vanhempien välillä, sekä lapsen ymmärryskykyä vastaava avoimuus.



Niin tai näin perheet tarvitsevat ammattiapua tilanteen selvittämisessä vielä pitkään. Toivottavasti he eivät jää oman onnensa nojaan!

jonka kustantaa kyseinen sairaala tai valtio.



Parasta olisi että kaikki olisivat yhdessä.

Juuri noita nappisilmiä rakastan yli kaiken. Erittäin mielelläni kyllä ottaisin biologisenkin lapsen itselleni, mutta tuskimpa siihen suostuttaisiin.

että oma lapsenne vaihtuu, ja te päätätte pitää sen " väärän lapsen" ettekä vaihta oikeaan lapseen.



Mites sitten, kun lapsi hiukan kasvaa, ja sattuu olemaan tyhmempi ja rumempi mitä se biologinen lapsenne? Tai jos biologisesta lapsestanne tulisi kuuluisa näyttelijä/politiikko tmv. merkkihenkilö, joka poseeraa naistenlehden kannessa " Äitini on paras kaverini" .



Ja tuotakin sopii miettiä, että jos lapsella sattuu olemaan perinnöllinen tauti ja hän kuolee nuorena siihen, silloinhan " väärä" perhe joutuu kokemaan kohtalon mikä oli tarkoitettu toiselle perheelle...

Oletko geenitestauttanut itsesi ja vanhempasi?



HALOO, eiköhän se oma elämä ole oma, riippumatta siitä, minkälaiset geenit oli taloudessa, jossa kasvoit.



Tää on kyllä uutta. Olen kuullut, että adoptioäitiys ei ole oikeaa äitiyttä kun geenit eivät ole samat, mutta en sitä, että lapsen tai äidin OMA henkilökohtainen elämä voisi olla jotenkin " ei-oma" tai " väärä" adoption tuloksena.

Itselläni on oma lapsi, mutta meillä ei ole yhteisiä geenejä koska hän on luovutetusta munasolusta syntynyt. En kyllä vaihtaisi pois, vaikka jostain ilmestyisi minun geeneillä varustettu lapsonen vaihdossa =).



5 hiukan huvittaa tuollaiset kommentit. Arvaan, että sinulla ei ole kuin biologisia/geneettisesti omia lapsia. Minulla on jopa ehkä hiukan tiiviimpi side lapseemme kuin miehelläni, vaikka heillä on samoja geenejä.

... Olen vaan vollottanut ja vollottanut vähän väliä puolivuotiastani hoitaessani. Ymmärrän Jaroslava äitien ratkaisun pitää OMAT sosiaaliset lapsensa lapsinaan. Itse en enää voisi vaihtaa lastani kehenkään toiseen, jos perheelleni selviäisi samanlainen onnettomuus, kuin ko. perheitä on kohdannut. Vaikka en olisikaan kantanut tätä puolivuotiastani tai viisi- tai seitsemänvuotiastani vatsassani, olen heitä aina kantava sydämessäni.



Biologisella siteellä ei tässä kohtaa (puoli vuotiaan vauvan ollessa kyseessä) kohdallani enää korvattaisi niitä kaikkia yhteisiä kokemuksia, katseita, nauruja ja itkuja, joita olemme lapseni lyhyen elämän aikana kokeneet. Toki haluaisin tietää myös biologisen lapseni kehityksestä ja todennäköisesti pyrkisin rakentamaan pitävät yhteydet hänen perheeseensä.



Ja sille, joka pohti mahdollisia periytyviä sairauksia... Kukaan ei voi valita OMAA lastaan (tarkoitan tällä myös näitä Jaroslava äitejä, sillä hekään eivät halunneet lopulta vaihtaa OMIA lapsiaan biologisiin lapsiinsa). Vanhemmuuteen kasvetaan, vanhemmiksi ei synnytä. Lapsi kasvaa omaksi, eikä lapsen menettäminen ole varmasti yhtään sen helpompaa, tapahtuu se milloin vain. Omaa kullannuppuani katsellessa en päivääkään vaihtaisi pois, enkä tulevia päiviäkään halua murheineen tai iloineen lähteä muokkaamaan. Vaikka lapseni ei olisikaan biologisesti omani, ei kukaan toinen voisi hänen elämäänsä korvata. Jokainen lapseni on oma ainutlaatuinen ihmisensä, jolle minulla on kunnia olla opettamassa kasvamista tähän maailmaan ja yhteisöön, jossa elämme. Haluan olla tuon saamani tehtävän arvoinen, huolimatta siitä, olenko itse kantanut lapseni tähän maailmaan, vai onko sen tehnyt joku muu.



Ehkä omaan näkemykseeni vaikuttaa paljon se, miten olen kokenut oman lapsuuteni adoptiolapsena. Edelleenkin aikuisena ja (luullakseni) biologistenkin lasteni vanhempana, äitinä, ihmettelen ihmisten keskuudessa vallalla olevaa käsitystä siitä, että pelkällä biologialla meistä kasvaa kunnollisia " oikeita" äitejä tai isejä. Ainakin sen verran ihmiset voisiva mennä itseensä, että lapset ovat aina " oikeita" lapsia. " oikea" -sanan olen tässä laittanut siksi lainausmerkkeihin, kun itseäni on aina suuresti raivostuttanut ihmisten minuun alentuvasti suhtautuva myötätuntoinen kysely " oikeista" vanhemmistani. OIKEA vanhempi on jokainen sellainen vanhempi, joka on lapselle SAATAVILLA, silloin kun lapsi häntä tarvitsee. OIKEA vanhempi on mukana ja kasvaa arjessa yhdessä lapsen kanssa niin hyvinä kuin heikompinakin hetkinä. OIKEA vanhempi ei hylkää lastaan, vaikka lapsi saisi alaikäisenä lapsen, vaikka hän käyttäisi huumeita, vaikka hän lukisi tohtoriksi, vaikka hän istuisi linnassa (oli se sitten presidentinlinna tai sitten karumpien kaltereiden katveessa). OIKEAKSI vanhemmaksi kasvu on kivinen ja kuoppainen prosessi, jossa on kuitenkin runsaasti kirkkaita kunnian hetkiäkin.



Minun oli tämä vuodatus pakko jakaa kanssanne, sillä haluaisin ihmiset ymmärtämään vanhemmuuden syvintä olemusta sitä, että vanhemmuuteen tarvitaan paljon muutakin, kuin biologinen side, siihen tarvitaan ennenkaikkea RAKKAUTTA!