Miten selvisit henkisesti kuormittavasta elämäntilanteesta?

Puhumalla asioista, kirjoittamalla päiväkirjaa, pitämällä arkirutiineista kiinni, liikunta ja hyvä ravitsemus, lepo. Ihminen jaksaa loppupeleissä yllättävän paljon. Jaksamisia!

Itse join liikaa. En voi suositella. Koita keventää kuormitusta sieltä, mistä pystyt, äläkä ota mitään ylimääräistä hoitaaksesi enää. Delegoi niin paljon kuin pystyt. Keskustele muiden ihmisten kanssa tilanteestasi.

Päivä kerrallaan ja se, että ajattelin  että lapsilla on selkeys elämässään. Sen pidin ensisijaisena.Lapset tiesivät rehellisesti koko ajan missä mennään.  Meillä oli tilanne pari v sitten, että puoliso sairastui ja hengenlähtö oli ihan milleistä kiinni. 

Puoliso  oli 2 kk sairaalassa - josta ison osan teholla. Itse kävin töissä, koska koin sen henkireikänä, että rutiinit jatkuivat - minä töissä, lapset koulussa. 

Kotiin päästyä illat oli kamalia. Puhelin soi jatkuvasti, ihmiset  utelivat mitä kuuluu puolisolle, mikä tilanne. Sen koin rankimpana. Toisaalta ihanaa että välittivät, mutta ei kukaan tullut mua kotiin auttamaan vaikka oli perhe, eläimet, omakotitalo, lumityöt...Siihen olisin kaivannut tukea. Toisaalta omat lapset jo isompia että heiltä sain apua auton huollossa ym. 

Sen, miten pitää puolison ja omat vanhemmat tolkussa, oli haastavaa - heille piti kertoa mikä tilanne mutta vanhoille ihmisille oli kova juttu...pelätä, että menettää lapsensa. Samalla jouduin peräänkatsomaan huonokuntoisia vanhempiani ja appivanhempia. Se oli uuvuttavaa. 

Puolison kanssa ollaan realisteja, hoidettiin kaikki juoksetvat asiat - tai minä hoisin, mietittiin jo asiat valmiiksi että jos toinen kuolee, miten toimin.

Kun puoliso lopulta palasi (vielä hyvin huonossa kunnossa) kotiin, reagoin uupumalla: oksensin 2 vrk yhteen menoon. Se oli mun tapani purkaa stressi  näköjään. 

Rankkaa  oli, nyt jälkiviisaana hakisin ehkä apua sairaalasta - jotain keskusteluapua. Sitä ei kyllä kukaan kaupannut mulle...Opin sen, että jos ei itse asioista huolehdi, ei kukaan jeesaa...Kurjaa, mutta totta.

Mulle moni sanoi, että selvisin, koska olen henkisesti niin vahva. No joo. Pakko oli ottaa vastaan mitä annettiin. Siitä selvisi kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Voimahalit!

Vierailija kirjoitti:

Päivä kerrallaan ja se, että ajattelin  että lapsilla on selkeys elämässään. Sen pidin ensisijaisena.Lapset tiesivät rehellisesti koko ajan missä mennään.  Meillä oli tilanne pari v sitten, että puoliso sairastui ja hengenlähtö oli ihan milleistä kiinni. 

Puoliso  oli 2 kk sairaalassa - josta ison osan teholla. Itse kävin töissä, koska koin sen henkireikänä, että rutiinit jatkuivat - minä töissä, lapset koulussa. 

Kotiin päästyä illat oli kamalia. Puhelin soi jatkuvasti, ihmiset  utelivat mitä kuuluu puolisolle, mikä tilanne. Sen koin rankimpana. Toisaalta ihanaa että välittivät, mutta ei kukaan tullut mua kotiin auttamaan vaikka oli perhe, eläimet, omakotitalo, lumityöt...Siihen olisin kaivannut tukea. Toisaalta omat lapset jo isompia että heiltä sain apua auton huollossa ym. 

Sen, miten pitää puolison ja omat vanhemmat tolkussa, oli haastavaa - heille piti kertoa mikä tilanne mutta vanhoille ihmisille oli kova juttu...pelätä, että menettää lapsensa. Samalla jouduin peräänkatsomaan huonokuntoisia vanhempiani ja appivanhempia. Se oli uuvuttavaa. 

Puolison kanssa ollaan realisteja, hoidettiin kaikki juoksetvat asiat - tai minä hoisin, mietittiin jo asiat valmiiksi että jos toinen kuolee, miten toimin.

Kun puoliso lopulta palasi (vielä hyvin huonossa kunnossa) kotiin, reagoin uupumalla: oksensin 2 vrk yhteen menoon. Se oli mun tapani purkaa stressi  näköjään. 

Rankkaa  oli, nyt jälkiviisaana hakisin ehkä apua sairaalasta - jotain keskusteluapua. Sitä ei kyllä kukaan kaupannut mulle...Opin sen, että jos ei itse asioista huolehdi, ei kukaan jeesaa...Kurjaa, mutta totta.

Mulle moni sanoi, että selvisin, koska olen henkisesti niin vahva. No joo. Pakko oli ottaa vastaan mitä annettiin. Siitä selvisi kun ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Voimahalit!

Olet joutunut kokemaan kyllä todella rankkoja asioita. Jotenkin osaan suhteuttaa omat asiat nyt järkevämmin kun luin tarinasi. Vaikkakin asiat voivat olla raskaita olivatpa ne mitä tahansa. Toiselle voi olla pientä toiselle raskasta.

Omia kokemuksia ei pidä koskaan verrata muihin. Jos koet jonkin asian elämässäsi raskaaksi, se on ihan oikeutettu tunne. Elät oma elämääsi, et muiden. Varmasti aina löytyy toinen toistaan rankempia tarinoita. En sano tätä siis sillä, että joku olisi täällä murheillaan keulinut tms.

Ajattelin kertoa omani, mutta se ei ole mitään verrattuna viestiin nro 3. Nro 3 - hienoa, että sinä & perheesi selvisitte.

Päiväkirjan kirjoittaminen helpotti ja selkeytti asioita. Liikuin luonnossa, se on mun henkireikä. Ja tietenkin puhuminen! Onneksi mulla oli muutama läheinen ihminen jolle sain purkautua sekä vertaistukea. Kävin myös juttelemassa papille, symppis tyyppi ja osasi sanoa oikeita sanoja mulle. Luin myös paljon kaikenlaisia selviytymisjuttuja ja muuta kirjallisuutta.

Vaikka välillä tuntui toivottamalta niin silti jostain aina puski se usko siihen että selvitä voi. Ja onneksi niin kävi. Kaikkea hyvää sinulle ja uskoa sekä toivoa.

Minulla auttaa asioista puhuminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Yritän pitää kiinni rutiineista ja liikkua luonnossa ja tehdä edes jotain pientä, vaikka kaikista eniten tekisi mieli maata sängyn pohjalla. Yritän ajatella, että menen päivän kerrallaan ja otan yhden murheen kerrallaan vastaan. 

Näistä asioita olen saanut vähän apua. On ollut jotenkin viime aikoina murhetta ja stressiä toisen perään ja jonkunlaista työuupumustakin ja sitten vielä yksi läheiseni kuoli vasta. On ahdistunut olo, ja minullakin keho reagoi. Maha on kipeä, joka paikkaa särkee kuin olisi flunssa, päätä särkee, ajatus ei toimi, unohdan asioita ja nukun huonosti. Ei auta kuin ottaa päivä kerrallaan. 

Aloin käyttää huumeita. En suosittele.

Puoli vuotta suljetulla osastolla ja sen jälkeen muutto pois stressaavista olosuhteista

Päivä kerrallaan. Tekee vain sen, minkä jaksaa, tai ihan välttämättömät. Kirjoittaa, varsinkin silloin, jos ei ole ketään, kenen kanssa puhua.

Jossain vaiheessa on tärkeää saada omaan elämään jotain, mistä iloita, jotain mikä saa tuntemaan, että ihmisarvo on tallella. Siis jos ei vaikka ole työtä tai muuta, jossa käyminen ja ihmisten kanssa oleminen ajaisi ehkä saman asian. Se, että laittautuu vähän ja käy jossain edes kerran viikossa, voi tehdä ihmeitä. Jonkin uuden asian aloittaminen, vaikka entisissäkin olisi liikaa. Siis sellaisen, mikä innostaa edes vähän. Turhat velvollisuudet ja muiden passaamisen voi jättää vähemmälle. Tärkeintä on huolehtia aina ensin itsestään, muuten romahtaa kaikki.

Ja sitten nuo jo mainitut lepo, ravinto (hyvänmakuinen), ulkoilu, luonto. Hyvät kirjat, elokuvat ja sarjat, joilla saa ajatukset välillä muualle.

Tästä kun noustaan, niin pidetään kiinni niistä hyvistä asioista, joita kokemus on opettanut. Esim. armollisuus itselle, empatia, hiljentyminen jne.

Olen kokenut rajua vääryyttä. Kestin sen muistamalla että olen oikeassa ja pysymällä rehellisenä itselleni ja läheisilleni.

Yksi asia mikä myös pitää pitää mielessä on että mikään vaikeus ei ole niin suuri etteikö sitä vielä viinaa juomalla voisi pahentaa.

Vierailija kirjoitti:

Puoli vuotta suljetulla osastolla ja sen jälkeen muutto pois stressaavista olosuhteista

Olet varmaan kokenut kamalia asioita.

Puhuminen läheisten kanssa helpottaa oloa. Myös liikunta ja terveelliset elämän tavat auttavat. Tosin hyvin stressaavassa tilanteessa minäkin käytin liikaa alkoholia, vaikka tiesin, että se ei oikeasti auta.

Puhuminen auttaa. Olen joskus muinoin ollut vuosia vakavasti masentunut ja silloin pääsin terapian avulla sieltä suosta ylös. Viime syksynä oli rankkoja aikoja lapsen kanssa sairaalassa. Omat voimat säilyvät joogan ja meditaation ja depressiohoitajalle juttelun combolla.

Tutuille ja läheisille puhuminen omasta jaksamisesta on ollut mulle vaikeaa, sitä helposti alkaa vähätellä että "kyllä mä jaksan". Mulle on aina ollut helpointa sitten purkaa kaikki murheet jollekin tuntemattomalle, terapeutille jne. Ne tekee sitä työkseen, mun ei tarvitse miettiä kuormitanko niitä liikaa tai kertooko ne niistä asioista jollekkin, huolestuuko ne liikaa.

Tk:n kautta saa nopeastikin ajan depressiohoitajalle, se ei tarkoita että lyödään heti mt-potilaan leima otsaan ja lääkket kouraan, vaan saa purkaa omia tunteitaan.

Tsemppiä!

Kolmen päivän sisällä vanhempi kuoli ja mies lähti toisen matkaan. Kummankin asian tajuamiseen meni kk ennen kuin romahti...nukuin, hemmottelin itseäni, puhuin..annoin itselleni aikaa. Asiasta nyt pari vuotta ja vieläki kokemus kalvaa mutta suurin osa arjesta ihan ok.

Puhu,puhu ja puhu. Huuda, itke,raivoa. Pura kaikki tunteet, äläkä pado niitä sisällä. Ja joku päivä hymyilet.

Abortilla.

Koetin löytää jokaisesta viikosta jotakin ilon aihetta ja löysinkin. Oli onnellinen pienestäkin ilon hetkestä ja opettelin, etten murehdi koko aikaa seuraavaa hetkeä. Pahimpina hetkinä intensiivinem keskittyminen työhön oli ainoa "levon" suova hetki nukkumisen lisäksi. Söin myös herkkuja.

Elämässä oli muutaman vuoden erittäin kuormittava jakso. Nyt puhutaan viidestä lähiomaisen kuolemasta sairastumisineen ja kuolinpesien raivauksineen. Jakso oli hyvin raskas, menetin lähes kaikki elämäni tärkeimmät ihmiset lyhyen ajan sisällä. Oli äärimmäisen raskasta odottaa, koska "se" puhelu tulee. Kun tietää, ettei mitään ole enää tehtävissä...jokainen puhelinsoitto nostatti karvat pystyyn ja sykkeen taivaisiin. Kun yhdet hautajaiset saatiin järjestettyä ja perunkirja hoidettua loppuun, piti olla tilaamassa jo seuraavaa arkkua ja virkatodistuksia.

No, ei siitä sen enempää. Miten selvisin? En oikeastaan mitenkään. Sairastuin masennukseen ja jouduin lääkitykselle. Kävin vuosia keskustelemassa ammattilaisen kanssa, vuodet vaihtuivat kuin sumussa.

Olen vahva, järkevä ja pärjäävä nainen. Tuossa tilanteessa se oli merkityksetöntä. Elämältä meni pohja, eikä siihen vahvuus tai pärjääminen auttanut. Onneksi asiat ovat nyt paremmin ja olen parantunut.