Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien hyväksyntä?
04.02.2018 |
Minkä ikäisenä pääsitte eroon siitä, että haette vanhempien hyväksyntää?
Mä olen aika iso pettymys mun vanhemmille, ollut aina. Meillä on kuitenkin ihan hyvät välit.
Nyt kuitenkin olen ns. Tien risteyksessä ja tiedän, että mun on muutettava elämääni, mutta pelkään vanhempieni reaktioita. Näen jo sen pettymyksen minkä heille tuotan kun en osaa ns. Asettua yhteiskunnan muottiin. Sairastuin vakavaan masennukseen ja itsetuhoiset ajatukset olivat jatkuvia, koska en elänyt omaa elämääni tai ollut minä.
Nyt kuitenkin jo itken sitä, että miten he ovat pettyneitä minuun kun aloitan kaiken taas alusta.
Olen jo ihan aikuinen ihminen, mutta huomaan soittavani vanhemmilleni välillä kysyäkseen heiltä luvan saanko tehdä jotain (tietenkin naamioituna mielipidekysymykseksi). Tiedän kuitenki, että kuolen jos en muuta jotain.
Kertokaa tarinoita tai neuvoja.
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut vähän samaa. Osaan jo ennakolta arvata vanhempien tuomitsevan reaktion jos kaikki ei ole mennyt niin kuin he ovat ajatelleet ja se tuntuu syylliseltä. Silti olen tehnyt omat, ihan harkitut ratkaisuni. Kyllä he ovat sitten ajan mittaan soputuneet, kun ovat huomanneet ettei ne ihan huonoja ratkaisuja ole olleetkaan.
No mä oon tehnyt vaan huonoja ratkaisuja elämässäni. Ahdistukseni vaan syvenee taas kun juttelin vanhempien kanssa.
Mulle on tullut tämä hyväksynnän haku vasta vanhemmiten hyvin voimakkaana.
Oletko joutunut käymään terapiassa tai muuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kokenut vähän samaa. Osaan jo ennakolta arvata vanhempien tuomitsevan reaktion jos kaikki ei ole mennyt niin kuin he ovat ajatelleet ja se tuntuu syylliseltä. Silti olen tehnyt omat, ihan harkitut ratkaisuni. Kyllä he ovat sitten ajan mittaan soputuneet, kun ovat huomanneet ettei ne ihan huonoja ratkaisuja ole olleetkaan.
No mä oon tehnyt vaan huonoja ratkaisuja elämässäni. Ahdistukseni vaan syvenee taas kun juttelin vanhempien kanssa.
Mulle on tullut tämä hyväksynnän haku vasta vanhemmiten hyvin voimakkaana.
Oletko joutunut käymään terapiassa tai muuta?
En ole. Olen päässyt tavallaan tilanteen herraksi, koska olen itse uskonut omiin ratkaisuihini, ja ajatellut, että vanhempani ovat vähän "kaavoihin kangistuneita" johtuen omasta historiastaan. Tietysti se tuntuu pahalta kun huomaa ettei ole mieliksi, mutta kun loppujen lopuksi olen muuten tyytyväinen elämääni, niin on ollut pakko opetella elämään tämnä lievän syyllisyyden kanssa.
Vain sinä olet vastuussa omasta elämästäsi. Jos annat vanhempiesi tehdä päätökset tulet miettimään lopun ikääsi ”entä jos”.
Minä heräsin tähän myöhään. Omaakin sydäntäni kylmää se ratkaisu minkä olen tehnyt mutta ainakin se on omani.
Vierailija kirjoitti:
Vain sinä olet vastuussa omasta elämästäsi. Jos annat vanhempiesi tehdä päätökset tulet miettimään lopun ikääsi ”entä jos”.
Minä heräsin tähän myöhään. Omaakin sydäntäni kylmää se ratkaisu minkä olen tehnyt mutta ainakin se on omani.
Kyllähän tämän järjellä tiedostaa, mutta tunnetasolla on sit eri juttu.
Itken tälläkin hetkellä sitä, että miksi en voi olla ns. Normaali ja pystynyt menemään tavanomaista polkua. Olen siis jo 30. Viimeiset kolme vuotta olen yrittänyt vaan selvitä.
En pääse tätä paniikkia karkuun. Tiedostan olevani aikuinen teini. Tämä on todella surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuossa nyt vanhempien hyväksynnästä sille asialle ainakaan ole kysymys, vaan siitä, hyväksyttekö te itse itsenne, vaikka vanhempanne eivät hyväksyisi teitä? Koska jos vanhempanne pettyvät teihin, niin silloinhan he eivät hyväksy teitä, koska eihän teidän elämänne heille kuulu. Ja sitä te ette halua, että tiedätte, että vanhempanne eivät hyväksy teitä. Koska jos te kokisitte, että vanhempanne hyväksyvät teidät, ei teillä olisi mitään tarvetta tarkistuttaa asioita, joita teette, heillä.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Ei kai tuossa nyt vanhempien hyväksynnästä sille asialle ainakaan ole kysymys, vaan siitä, hyväksyttekö te itse itsenne, vaikka vanhempanne eivät hyväksyisi teitä? Koska jos vanhempanne pettyvät teihin, niin silloinhan he eivät hyväksy teitä, koska eihän teidän elämänne heille kuulu. Ja sitä te ette halua, että tiedätte, että vanhempanne eivät hyväksy teitä. Koska jos te kokisitte, että vanhempanne hyväksyvät teidät, ei teillä olisi mitään tarvetta tarkistuttaa asioita, joita teette, heillä.
t.kristallikissa
Ja siis vielä viimeiseen lauseeseen, että jos te itse hyväksyisitte itsenne, ette te kyselisi vanhempienne mielipiteitä niinikään. Teillä vain on ollut pska kotikasvatus, jossa rakastamisenne on ollut ehdollista. Varsinkin aloittajalla. Mitä helvettiä ne vanhempien surulliset naamat aloittajan vastuulla mitenkään ovat?
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole vanhemmillesi velkaa mitään. Et edes niitä selityksiä miksi toimit niin kuin toimit. Itselleni on ollut helpottavaa ymmärtää, että minun vanhempani eivät ole valinneet minua lapsekseen, mutten minäkään olen valinnut heitä vanhemmikseni. Jos ihan pitkälle mennään, niin he ovat vain minun lähisukulaisiani, eikä heidän välttämättä tarvitse olla missään muussa asemassa elämässäni.
Kaikki me teemme omat virheemme. Myös ihmiset, jotka ovat jonkun vanhempia. Omaakin itsetuntoani vanhempani polkivat (varmastikin tiedostamattaan) ja loivat minulle kuvailemasi kaltaisen syyllisyyden ja "velvoitteen" heitä kohtaan. Mutta hekin ovat vain ihmisiä, ja ovat omassa elämässään toimineet niin kuin ovat parhaaksi nähneet. He ovat tehneet virheitä kuten minäkin jo olen. Vanhemman ja lapsen välisissä suhteissa (ja oletettavasti ydinperheissä vielä korostuneesti) vaan usein on epäsuhtaa, vanhempi näkee lapsen "alisteisena" itselleen. Lapselle ei näytetä niitä omia virhekohtia ja useat lapset eivät välttämättä niitä koskaan sitten huomaakaan.
Itse ylläpidän hyviä välejä kuitenkin, vaikka minullakin on katkeruutta vanhempiani kohtaan. Mutta se olen kuitenkin minä, joka päätän omista rajoistani. En kerro heille henkilökohtaisia asioitani.
Vierailija kirjoitti:
Et ole vanhemmillesi velkaa mitään. Et edes niitä selityksiä miksi toimit niin kuin toimit. Itselleni on ollut helpottavaa ymmärtää, että minun vanhempani eivät ole valinneet minua lapsekseen, mutten minäkään olen valinnut heitä vanhemmikseni. Jos ihan pitkälle mennään, niin he ovat vain minun lähisukulaisiani, eikä heidän välttämättä tarvitse olla missään muussa asemassa elämässäni.
Kaikki me teemme omat virheemme. Myös ihmiset, jotka ovat jonkun vanhempia. Omaakin itsetuntoani vanhempani polkivat (varmastikin tiedostamattaan) ja loivat minulle kuvailemasi kaltaisen syyllisyyden ja "velvoitteen" heitä kohtaan. Mutta hekin ovat vain ihmisiä, ja ovat omassa elämässään toimineet niin kuin ovat parhaaksi nähneet. He ovat tehneet virheitä kuten minäkin jo olen. Vanhemman ja lapsen välisissä suhteissa (ja oletettavasti ydinperheissä vielä korostuneesti) vaan usein on epäsuhtaa, vanhempi näkee lapsen "alisteisena" itselleen. Lapselle ei näytetä niitä omia virhekohtia ja useat lapset eivät välttämättä niitä koskaan sitten huomaakaan.
Itse ylläpidän hyviä välejä kuitenkin, vaikka minullakin on katkeruutta vanhempiani kohtaan. Mutta se olen kuitenkin minä, joka päätän omista rajoistani. En kerro heille henkilökohtaisia asioitani.
No aika paljon ovat kuitenkin antaneet, kun saat kerran hyväksyä itsesi.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en edes jaksais tapella mun vanhempien kanssa. Mä haluan itseni, seisoa omilla jaloilla.
Mä luulen, että jos olisin saavuttanut jotain, niin tämä olisi helpompaa, mutta koska en ole, niin ei ole edes sitä turvaverkkona omalle mielelle.
Olen kokenut vähän samaa. Osaan jo ennakolta arvata vanhempien tuomitsevan reaktion jos kaikki ei ole mennyt niin kuin he ovat ajatelleet ja se tuntuu syylliseltä. Silti olen tehnyt omat, ihan harkitut ratkaisuni. Kyllä he ovat sitten ajan mittaan soputuneet, kun ovat huomanneet ettei ne ihan huonoja ratkaisuja ole olleetkaan.