Miten päästä eroon ahdistuksesta?

Luulin jo päässeeni, mitta näköjään erehdyin.

Lapsellani on aspergerin oireyhtymä ja siitä on aiheutunut ongelmia siitä asti kun lapsi meni kouluun. Oli vuosia, jolloin vietin puolet ajastani jossain psykologisen terapialaitoksen odotusaulassa tai vaihtoehtoisesti jossain hoito/kuntoutus/koulu/sosiaalityöpalaverissa. Lapsen tulevaisuus oli hyvin epävarma, sillä vaikka hän moneen kertaan tehtyjen testien mukaan ei ollut tyhmä, hänellä oli huomattavia vaikeuksia olla näyttämättä siltä, sekä sosiaalisesti että akateemisesti. Olin siis hyvin, hyvin huolissani vuosia ja tein vuosia töitä saadakseni asiat siedettävälle tolalle.

No nyt lapsi on 20 ja asiat ovat siedettävällä tolalla. Eivät täydellisellä, mutta olen tehnyt sen, mitä voin ja enää en voi mihinkään vaikuttaa, ja ajattlin, että se riittää, kunhan lapsi on suhteellisen onnellinen. Ajattelin, että nyt panostan sitten kaikkeen siihen, mistä on tähän asti ollut tingittävä: käyn lenkillä, opettelen pukeutumaan, etenen urallani.

Paitsi etten pystykään. Joululoman aikana se lapselle on tapahtunut ja hän on tehnyt asioita, joista käy selvästi ilmi, että tämän tilanteen siedettävyys on tosiaan todella kaukana täydellisestä ja että sen jatkuminen saattaa taas loppua ihan milloin vain, hyvinkin räjäyttävillä tavoilla. Eikä lapsi ole ”suhteellisen onnellinen”.

Ja siitä asti ahdistus on ollut samanlaista kuin pahimmillaan siellä lastenpsykan odotusaulassa. Valvon öitä, murhdin asioita ja jos en valvo, näen painajaisia, joissa lapsi tai puolisoni kuolee. Aamuisin en jaksaisi nousta sängystä. Töissä en osaa tehdä kuin rutiiniasioita. Lenkille on vaikea päästä, koska käsiin ja jalkoihin sattuu.

Yritin mindfulnessia, mutta se on ihan pa*kaa, sillä sehän lähtee siitä, että tilanne pitäisi vain hyväksyä. En minä voi tällaista hyväksyä, sehän olisi sama kuin hylkäisin lapseni vaaran uhatessa. Minusta ei ole ok, että hän on onneton, eikä olisi moraalisesti oikein edes yrittää ajatella niin. Yksityiseen terapiaan minulla ei ole raraa, julkiseen en ole tarpeeksi sekaisin. Lääkkeitä en uskalla ottaa, koska ne tyhmentävät ja siihenkään minulla ei ole varaa. Mutta tilanne on aika kestämätön, myös perheelleni. Mitn tämän nyt korjaisi?