Lue keskustelun säännöt.
Köyhyys ja elämänasenne - köyhä avautuu
10.01.2018 |
Lueskelin Iltasanomien juttuja köyhyydestä, enkä voinut olla ajattelematta, että taas tätä. Elämä on niin hirveän vaikeaa, mikään ei mene putkeen, ja ennen kaikkea - yhteiskunnalta ei saa tarpeeksi. Niin ja niin pienillä summilla pitää pärjätä ja menojakin on niin ja niin paljon. Tuli mielihalu avautua itsekin hieman aiheesta.
Olen erinäisistä syistä ollut jo pitkään, voisi varmaan sanoa, että melkein koko elämäni, vähävarainen. Aika pitkälti voisi sanoa, että on ollut paskaa mäihää (rankka tausta ja siitä seuranneet mielenterveysongelmat, traumaattinen tapahtuma, fyysinen sairastuminen). Välillä on mennyt paremmin ja olen pystynyt käymään töissä, nyt taas tipuin toimeentulotuelle. Inhoan tätä, ja toivon pystyväni elämään siten, että saan omalla työnteollani edes jonkinlaisen elannon. Tulevaisuus näyttäytyy osittain epävarmana.
Aiemmin voivottelin ja surin kohtaloani. Koin aidosti tehneeni parhaani, sillä olin kouluttautunut, elänyt kunnollisesti, tehnyt sen minkä parhaan kykyni mukaan osasin. Sanomattakin on selvää, että tuilla eläessä on tiukkaa, ainakin, jos niitä käyttää rehellisesti. (Joitain, yllättäen vassareita... tuttuja on, jotka nostavat tukia ja käyvät samalla pimeästi töissä, saattavatpa vielä säästää piilotilille ja niistä rahoista esimerkiksi matkustella tai ostella ylellisyyksiä.) Olin katkera ja rahatilanne ahdisti. Joka päivä tuntui selviytymiseltä ja kävi nupin päälle, kun joutui koko ajan miettimään, miten selviää kaikesta.
Kommentit (8)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Köyhät osaa sanoa vaan, tuki, tuki, tuki, kela ja sossu.
Vierailija kirjoitti:
Köyhät osaa sanoa vaan, tuki, tuki, tuki, kela ja sossu.
Ja kossu :D
Kerron lyhyesti tilanteestani, joka on vähän erilainen.
Minulla on useita sairauksia joista tulee usein "piilokuluja" : yhtäkkinen taksimatka sairaalaan, pakolliset, kalliit käsikauppalääkket, kalliimpi ruoka kun ei pysty aina kävelemään lidliin ostamaan ja sitten valmistamaan jotakin halpaa.
Sitten minulla on lapsi.
Olemme sosiaalityön kanssa olleet yhteistyössä sairastumiseni jälkeen ja sieltä on aika paljon autettu, mutta myös painostettu ja puututtu asioihin. On suositeltu millaisessa asunnossa meidän pitäisi heidän mielestään asua (ei hinta, mutta muuten), suositeltu menemään psykoterapiaan ja sitten kun on mennyt, niin ei pystytäkään auttamaan laskussa vaikka on luvattu, koska (syy x). Tällaisia tapahtumia kun kertyy muutama, että joku lasku jää maksamatta kun siinä on eräpäivä kuulle, jolle toimeentulotukioikeutta ei ole koska on tullut veronpalautusta tms. jne. niin on aina se pelko, että päästään syyttämään heikosta elämänhallinnasta ja siten lapsen elämän pilaamisesta. Kun se apu ja raha tulee yhteiskunnalta, niin heillä on myös valtaa heikommassa asemassa olevaa ihmistä polkea. Näitä "voimme kyllä auttaa laskuissa, jos vaan terapiaan haluat mennä" juttuja ei kuitenkaan kirjata minnekään ylös, eikä muisteta.
Tarkoitan, että juuri esimerkiksi sairauden ollessa kyseessä ja sairauden laadusta riippuen vähän kuluttava elämäntapa voi olla hyvinkin vaikea toteuttaa ja setviä näitä sossun kanssa.
Puhut asiaa! Olosuhteita on monia, ja kaikkiin niihin ei voi vaikuttaa itse (on tärkeää huomata, mihin voi), mutta ehdottomasti suurin osa ihmisen kokemuksesta on hänen oman mielensä tuotetta.
Muutama viikko sitten Hesarissa oli juttua tutkimuskesta, jossa selvitettiin, mistä eri sosiaaliluokissa elävät ihmiset kokevat onnellisuutta. Vähävaraisemmilla korostuivat ihmissuhteet ja rikkaammilla meriitit. Oli huvittavaa, että tekstissä spekuloitiin vähävaraisten ilonaiheiden olevan eräänlainen luovutusvoitto, tyytymistä ja sopeutumista vähempään. Aika rohkea heitto, nauratti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhut asiaa! Olosuhteita on monia, ja kaikkiin niihin ei voi vaikuttaa itse (on tärkeää huomata, mihin voi), mutta ehdottomasti suurin osa ihmisen kokemuksesta on hänen oman mielensä tuotetta.
Muutama viikko sitten Hesarissa oli juttua tutkimuskesta, jossa selvitettiin, mistä eri sosiaaliluokissa elävät ihmiset kokevat onnellisuutta. Vähävaraisemmilla korostuivat ihmissuhteet ja rikkaammilla meriitit. Oli huvittavaa, että tekstissä spekuloitiin vähävaraisten ilonaiheiden olevan eräänlainen luovutusvoitto, tyytymistä ja sopeutumista vähempään. Aika rohkea heitto, nauratti.
No huh huh mikä tulkinta. :D Sitten kun haastatellaan ihmisiä kuolinvuoteellaan, he ovat nimenomaan harmitelleet että menestys meni ihmisten edelle. Siinä yhteydessä okin yhtäkkiä tosi hienoa, että joku on ajatellut vaikkapa perhettään enemmän kuin mainetta ja massia.
Olen itse keskituloinen ja arvostan ihmissuhteita valtavasti. Toki myös työtäni että vapaaehtoistyötä jota teen, koska ne edistävät mulle tärkeitä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Köyhät osaa sanoa vaan, tuki, tuki, tuki, kela ja sossu.
No näähän on juuri ne tärkeät tukipilarit, mitä ilman työttömät eivät pärjää elämässä.
Jotain tapahtui. En ole aivan varma, mitä. Ahdistuksen korvasi kiitollisuus. Elän mukavassa asunnossa, mulla on varaa ruokaan ja välttämättömiin hygienia- ja siivoustarpeisiin. Joudun edelleen miettimään aivan kaiken ja budjetoimaan kaikki menot, kirjaamaan ylös sentin tarkkuudella menot ja tulot. Nyt kun joudun nostamaan toimeentulotukea ei tarvitse edes murehtia sairastamisesta aiheutuvista kuluista kun laskut voi laittaa suoraan osaksi toimeentulotukea; toista oli pienellä palkalla työskennellessä. Silloin yllättävät sairauskulut saattoivat vetää koko kuukauden tai useammankin talouden aivan epätasapainoon. Onneksi olen säästänyt hyvinä aikoina, joten en ole ikinä joutunut näkemään nälkää. Säästöt ovat nyt syöty ja taloudellisesti tiukkaa. Ei ole rahaa esimerkiksi talvikenkiin hajonneiden tilalle. Syön niin halvalla kuin pystyn, juurekset ja vaikkapa pavut ovat pop. Silti raha ei enää stressaa samalla tavalla kuin joskus. Toivon todella, että tämä vaihe jää mahdollisimman lyhytaikaiseksi. Koen, että raha toimii myös kannustemina; kyllä minä keksisin paljonkin käyttöä ajalleni vaikka en töissä kävisikään. Samalla tulisin kuitenkin luultavasti valinneeksi kevyen hedonismin ja päämäärättömän, mitään syvempää vastuunotosta kumpuavaa mielihyvää kokemattoman elämän joka vain lipuisi ohi mielihaluja täyttäessä.
Tiedän, että tilanteeni on erilainen kuin monilla vaikka lapsiperheellisillä tai pahemmin sairailla. Kuitenkin tunnen myös monia nuoria työkykyisiä ihmisiä, joille iso osa köyhyysongelmaa on korvien välinen, ja sitä ei auteta rahaa antamalla, vaan vastuuta opettamalla.
Olen itse kokenut aidosti suuren muutoksen asennetta ja ajattelutapaa muuttamalla. Tuloni ovat yhtä huonot kuin aiempina huonoina aikoina, menot puolestaan suuremmatkin. Silti jotain korvien välissä on tapahtunut, miksi entistä tiukempi tilanne ei tunnu samalla tavalla stressaavalta ja pahalta, identiteettiin tunkeutuvalta. Mielestäni on upeaa, että meillä on yhteiskunta, joka takaa jäsenilleen sen että on tällainen verkko johon tippuu. En kuitenkaan enää ajattele, että yhteiskunta olisi minulle jotenkin jotain velkaa. Vähävaraisuuskaan ei enää ahdista samalla tavalla, sillä en osaa enää nähdä itseäni olosuhteiden (ja ennen kaikkea sen pahan, sortavan yhteiskunnan) uhrina. Mulla on asiat näin, käynyt vähän paska tsägä useammassakin kohtaa elämää. Siksi monet mukavuudet, joita raha mahdollistaisi, ovat minulle aivan tuntemattomia. Samalla kun olen lakannut sureksimasta köyhyyttäni ja tukien pienuutta, olen saanut toimijuuden tunteeni takaisin. Toistaiseksi Suomessa on vielä mahdollisuuksien tasa-arvo, ja köyhäkin voi tehdä parhaansa. Tuskin tieni on yhtä ruusuinen kuin jonkun muun, mutta ainakaan kohtaloni ei ole kiveenhakattu köyhäksi ja kurjaksi. Itse ajattelen, että sosiaalinen liikkuvuus on kiinni hyvin pitkälti asennoitumisesta ja taistelutahdosta.
En halua olla ylimielinen ja todella sympatisoin köyhyydessä ja erinäisissä ongelmissa kamppailevia, sillä olen siellä itsekin. Kuitenkin uskon, että katsomalla peiliin ja miettimällä mitä minä itse voin tehdä, voi psyykkistä kuormaa vähentää huomattavasti sen sijaan, että vain surkuttelisi kohtaloaan.
Tällaista.