Olen aika ikävässä tilanteessa :(! En taida kelvata kenellekkään lievien as piirteiden takia

AP JATKAA:

Tiedän myös sen, että on monia kaltaisiani ihmisiä joilla on samoja juttuja, kuin minulla mutta eivät välttämättä edes tiedä diagnoosiaan, mutta se tiedän saa minut tuntemaan syylisyyttä jos en kerro siitä.

Olen myös mm. 18 vuotiaana saanut vapautuksen armeijasta näiden juttujen takia. Sekin varmaan laskee "arvoani"..

Kaikista inhottavinta on se, että tuntee itsensä aivan normaaliksi ja pärjään aivan normaalisti, mutta jotenkin näihin piirteisiin on, kuin, että olisin jotenkin vajaa tai kehitysvammainen..

Nettikirjotuksistakin saa aina kuvan, että aivan kuin me asperger diagnoosin saaneet olisimme jtn kehitysvammaisia jotka ovat toistensa kopioita ja joilla on tyypillistä vain tietyt ongelmat jne..

Asia kuitenkaan ole niin on paljan as diagonoosin saanneita ja he täysin normaalia älyisiä ja normaalista pärjääviä, mutta heillä voi olla ongelmaa sosiaalisissa kontakteissa sitten voi taas olla niitä ääripäitä jotka tarvitsevat tukea joka asiassa.

Minä olen esimerkiksi käynyt aivan normaalin peruskoulun ja ammatillisen perustutkinnon ja suoriutunut niistä ihan suhteellisen hyvin ja saanut jopa stipendinkin amiksessa...

. Tämä on jotenkin tosi ikävää silti. Koen olevani valaväestöä huonompi enkä ansaitsisi ketään ja sellaista saanut ihmisiltä lähes koko ikäni :(

En oikein tiedä onko mitään tehtävissä vai joudunko elää koko loppuelämäni yksin?

Kivalta nuorelta mieheltä vaikutat :). Toivottavasti löydät jonkun mukavan tytön.

Palsta ei tosiaankaan antanut julkaista tekstiä kerralla sillä oli liian pitkä joten oli pakko pistää pätkissä :).

Toivottavasti saatte jtn selvää!

T.. ap

Sä oot nyt ite jääny jumiin tohon sun diagnoosiin. Mulla on poika, joka on lievästi as tai ainakin piirteinen. Hän on vielä pieni mutta tiedostaa olevansa erilainen. Mä sanon hänellekkin aina että sä oot omanlainen ja kaikissa meissä on jotain outoa.

Kun sä tapaat jonkun, ni mitä jos vaan tutustuisit ja antaisit hänen muodostaa oman mielipiteensä susta? Etkä heti lyö pöytään kaikkia juttuja. Älä ajattele muiden puolesta.

Mun mielestä lievä asperger ei ole mikään este parisuhteen löytämiselle. En kyllä ymmärrä, miksi diagnoosista pitäisi kertoa treffikumppanille heti, tai ylipäänsä koskaan. Eihän sen tietäminen tuo mitään lisäarvoa suhteeseen. Enkä oikein ymmärrä, miksi pidät kertomatta jättämistä "salailuna". Eihän asperger ole mikään tarttuva tauti, josta kumppania on pakko varoittaa.

Suomi on täynnä ujoja, sosiaalisesti kömpelöitä ja estyneitä ihmisiä, joilla ei ole aspergeriä ja suurin osa kuitenkin löytää parisuhteen jossain vaiheessa. Suurin osa treffikumppaneistasi pitää sinua todennäköisesti vain ujona, ei aspergerinä. Älä turhaan jää miettimään diagnoosiasi ja anna sen määritellä sinua ihmisenä. Sinä olet paljon enemmän kuin pelkkä diagnoosisi.

Minulla on kaksi as-ystävää ja molemmat ovat parisuhteessa.

Kuulostat hienolta ihmiseltä ap.

Ehkä antaisit ihmisten tutustua sinuun ihmisenä ja yksilönä etenkin suhteiden alkuvaiheissa valitettavasti melkeinpä minkä tahansa diagnoosin kertominen voi saada toisen ihmisen säikähtämään eikä sitä välttämättä kannata ottaa niin henkilökohtaisesti..

Maailma on ihmisiä pullollaan. Olet muutenkin vasta niin nuori, että harva on iässäsi ap kohdannut vielä elämänsä rakkauta :)

.

Yllättävän paljon tapaa jopa alan ammatti-ihmisiä, joiden mukaan ei voi olla Asperger, mikäli kaipaa parisuhdetta. Heidän mukaansa assit ovat aina omissa oloissaan ja omien harrastustensa parissa viihtyviä erakkoja. Tosiasiassa assit ovat omia persooniaan ja yksilöitään siinä missä neurotyypillisetkin ihmiset ja oireyhtymää on eri tasoistakin; lievää, keskitasoista ja voimakasta.

Voit pyytää lääkäriä purkamaan diagnoosisi, jos diagnoosista on sinulle enemmän kuin haittaa, ja jos itsekin tunnet, että oireet ovat hyvin lieviä. Sitten sinun ei tarvitse "valehdella" kenellekään, ja ehkä itsekin alat nähdä itsesi diagnoosin takaa.

Ueimmat aspergerit ei tajua, että kaikki nämä teidän tiedostamanne ongelmat ovat hallittavissa ja opittavissa olevia asioita, joissa kaikilla milllakin on enemmän tai vähemmän vaikeuksia. Sanot että ”mun on vaikea olla suurien ihmismäärien keskelle, olo on aina vaivaantunut, en oikein tiedän missä pitäisin silmiäni jne, alan itsekin tiedostaa, että näytän varmaankin vaivaantuneen näköiseltä ja se pahentaa oloani entisestään. Tämän takia minun vaikea esiintyä tai ylipäätänsä puhua suuren ihmismäärälle tai ihmisten läsnäollessa”. Ihan oikeasti, niin useimpien muidennin on on. Jotkut sitten pakottavat itsensä menemään ihmisjoukoihin, opettelevat katsomaan toisia ihmisiä jonnekin kasvojen tienoille (kohde ei näe eroa katsotaanko häntä esim silmiin vai korviin, jos on metriä kauempana) ja opettelevat jaarittelemaan tyhjänpäiväisiä säästä ja huoneen mittasuhteista ja paikalla olevan väen paljoudesta. Assillekaan tämän opettelu ei ole mahdotonta -tunnen monta, jotka ovat siihen pystyneet, ja halutessasi sinäkin pystyt- mutta moni heistä ei suostu uskomaan, että se on mahdollista tai tarpeellista.

Sen sijaan todellinen ongelma on siinä, mitä sinäkään et tunnista: se toisten tunteiden ja ajatusten arvaaminen on vaikeampaa kuin muille. En tarkoita, että empatiaa puuttuisi - tunnen asseja, jotka ovat suorastaan yliempaattisia -vaan siinä, että se perustuu pelkästään järkeen. Viestintä katkeilee. Tätä assit edes ne lievät, eivät yleensä tajua, vaan ovat aina yhtä håmmentyneitä, kun heille selviää, että ihmiset eivät tarkoittaneetkaan sitä, mitä he luulivat.

Mitta mu neuvo ehkä olisi,e ttä älä aloita tutustumista kertomalla neurokirjon haasteistasi. Tutustu ensin, kerro vasta sitten.kukaan ei hylkää sinua abstraktien sanan takia, jos on jo nähnyt että olet kiva.

Itsekin ikäni ujona ja arkana ihmisenä olen huomannut, että ujous karisee jonkun verran elämänkokemuksen ja iän myötä. Parikymppinen on vielä aika hukassa itsensä kanssa, mutta voin melkein luvata, että kolmenkympin jälkeen hyväksyt itsesi paljon paremmin. Kukaan ei ole täydellinen, kaikissa on jotain vikaa ja jotain luonteenpiirteitä jotka häiritsee. Minun mielestä näitä ns. erilaisia ja "outoja" ihmisiä on paljon yliopistossa ja siellä erilaisuutta hyväksytään enemmän. Kokeile etsiä samanhenkisiä naisia sieltä. Fiksu ihminen ei tuomitse sinua as-piirteiden takia ja muutenkin sille oikealle ihmiselle kelpaat omana itsenäsi. Älä jumitu tuohon diagnoosiin, vaan koita elää mahdollisimman normaalisti ettei mene masennuksen puolelle. Mieti mitä hyviä puolia sinussa on verrattuna "normaaliin ihmiseen".

Minullakin lievä as ja vaikea löytää seurustelukumppania (N27). Itselläni vikana on se, etten käy muualla kuin töissä ja kaupassa enkä uskalla itse lähestyä ihmisiä. Suosittelen sinulle, ettet kerro syndroomastasi muille ainakaan ennen kuin suhde on vakituinen. Minä en ole koskaan kertonut kenellekään as:stä, se ei kuulu muille ja mielestäni on vähän tökeröä kertoa muille noin henkilökohtaisia asioita.

Hei.

Minä olen jo nelikymppinen nainen ja tuo kuvailusi itsestäsi osuu melkein täysin minuunkin... :)

Tosin ihmisjoukkojen arastelu ja kanssakäyminen on helpottanut iän ja elämänkokemuksen myötä.

Lapsellani on asperger, joten ehkä minullakin on siihen liittyviä piirteitä sitten. Olin "omia polkujani kulkeva" lapsi ja niin on lapsenikin ollut. Murrosikä oli sosiaalisesti tosi vaikeaa, arastelin ja podin alemmuudentunnetta, tällaisesta lapsenikin valitettavasti kärsii. Toivon kovasti että hänellä helpottaa. Parikymppisenä oli pelkotiloja ja ahdistusta paljon.

Nyjyään olen ihmisläheisessä työssä ja pärjään oikein hyvin kahden kesken melkein kenen tahansa kanssa, samoin pienissä ryhmissä menee aika hyvin, olen oppinut small talkin. Juhlista ja yleisötilaisuuksista en pidä.

Minulla on ollut parisuhteita, hyviä ja huonoja. Minun on vaikea pitää huolta rajoistani ja olen herkkä ja empaattinen, joten on minua kohdeltu huonostikin. Koen romanttiset suhteet tietyllä tapaa haastaviksi ja tarvitsen ehkä keskivertoa enemmän omaa tilaa. Jos suoraan sanotaan niin en ole kokenut romanttista rakkautta, välittämistä ja kumppanuutta ja kiintymystä ennemmin.

Mitähän tällä höpinällä meinasin sanoa... Vaikutat hienolta, aidolta ihmiseltä. Varmasti elämä tuo tullessaan antoisia ihmissuhteita. Varo kuitenkin satuttamasta itseäsi liikaa. Jos olet kuten minä, rehellinen ja uskot että kaiken kuuluisi toimia oikeudenmukaisesti ja että kaikki kunnioittavat toisia ihmisiä, saatat pettyä ihmisiin. Ehkä kokemani on juuri tuota ihmisten lukemisen vaikeutta mistä joku kommentoija mainitsi.

Eräs Kirsi on joskus puhellut tällaista että olisin asperger. En kyllä ole. Kirsi on itse tunteeton paska.

Sellainen oman edun perkaaja niiiiiin hauska ihminen omasta mielestään. Mahtava ihminen.

Epäaidoin koskaan tapaamani henkilö. Aina oma etu ensin. Aina.

Liian pitkä juttu, en jaksa lukea

Vaikutat hienolta ihmiseltä.

Jos koet että sinun pitää olla rehellinen kaikille, ajattele että niinhän oletkin, olet heidän kanssaan aito ujo itsesi. Et ole liikkeellä valheellisesti, koska et ole olevinasi mitään muuta kuin mitä olet. Kaikki piirteesi ovat heidän nähtävissä.

Jos mainitset että olet ujo etkä viihdy väkijoukoissa, olet yhtä rehellinen kuin jos sanoisit diagnoosistasi. Mutta kun käytät sanoja joita tavallinen ihminen ymmärtää, he ymmärtävät mistä on kyse. Sanasta asperger-diagnoosi suuri osa ihmisistä ei tunne sen sisältöä, joten he eivät ymmärrä mistä puhutaan, ja vain pelästyvät. Eli ihmiset jotka pakenevat sanaa diagnoosi, pelästyvät tuntematonta, eivät sinua. Kun käytät kansantajuisempaa sanastoa, olet yhtä rehellinen, mutta ymmärrettävämpi, ja ihmiset reagoivat varsinaisiin ominaisuuksiisi, eivät itse kuvittelemiinsa.

Lisäksi usein omien diagnoosien jakaminen ennen kuin tunnetaan aika hyvinkin, ei ole edes soveliasta. Ei toinenkaan tee sinulle ensimmäisenä listaa allergioistaan, laktoosi-intoleranssistaan, migreenilääkityksestään ja ehkäisyreseptistään. Se on liian intiimiä tietoa liian nopeasti, aivan kuten sinun diagnoosi. Ei ole edes sosiaalisesti soveliasta vaihdella niin yksityistä tietoa.

Olen myös miettinyt samaa. Olen as-piirteinen nainen ja minulla nuo piirteet ja niiden tuomat haasteet näkyvät  erityisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä ja uusien sosiaalisten suhteiden luomisessa. Olen myös melko ujo enkä viihdy isoissa väkijoukoissa. Small talk on myös minulle haasteellista, samoin flirttailuakaan en aina ymmärrä.  En oikein osaa olla luontevasti tuntemattomien ihmisten kanssa.