Mitä ahdistuneisuushäiriö tarkottaa sun elämässä?

Kaikki nuo samat pelot, kuin sullakin ap. Siihen kun lisätään vielä kaksisuuntanen mielialahäiriö, niin jaksaminen on äärirajoilla.

Nuoruudessa raakaa väkivaltaa.

Lähinnä tilanteen hallinnan menettämisen pelko ja hämmennys. Joskus tulee oireita esim: kylmät ja kuumat aallot, heikotus, hikoilu, itkuisuus.  Jotta ahdistus häviää ja pystyn rauhoittumaan, yritän keskittyä hengittämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä tilanteen hallinnan menettämisen pelko ja hämmennys. Joskus tulee oireita esim: kylmät ja kuumat aallot, heikotus, hikoilu, itkuisuus.  Jotta ahdistus häviää ja pystyn rauhoittumaan, yritän keskittyä hengittämiseen.

Kuvailet tässä nyt paniikkihäiriötä, eri asia ahdistuneisuushäiriön kanssa. Ahdistuneisuushäiriössä se olotila on pitkittynyt, vähän niinkuin masennuksessa paha olo pitkittynyt ja se olo ei tule "kohtauksina" vaan on pitkäkestoinen.

Jatkuvaa kuormittuneisuutta ahdistuksen takia.

Oon myös alkanut epäilemään että lisäksi on kaksisuuntaista. Joskus järjetön hype päällä, aktiivinen sosiaalisesti, juttelen paljon, taas sen jälkeen tulee kausi jollon mikään ei kiinnosta,ei ihmiset ei tekeminen.

On ollut vuosia vaikeaa tunteiden kanssa,josko niitä on edes oikein ollut tai ne ovat olleet vaimeita.ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä tilanteen hallinnan menettämisen pelko ja hämmennys. Joskus tulee oireita esim: kylmät ja kuumat aallot, heikotus, hikoilu, itkuisuus.  Jotta ahdistus häviää ja pystyn rauhoittumaan, yritän keskittyä hengittämiseen.

Kuvailet tässä nyt paniikkihäiriötä, eri asia ahdistuneisuushäiriön kanssa. Ahdistuneisuushäiriössä se olotila on pitkittynyt, vähän niinkuin masennuksessa paha olo pitkittynyt ja se olo ei tule "kohtauksina" vaan on pitkäkestoinen.

Niin yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä. Mutta se ahdistus voi esiintyä myös vain aivan tietyissä tilanteissa, esim. kahvikuppineuroosi.

Mieheni usein sanoo sitä, että minulla on aina joku kriisi päällä. Ei oikeen ole päiviä ettei olisi joku huolenaihe ja valitus päällä. Varsinkin jos on ollut sosiaalista kanssakäymistä. Pelkään naisia ja naisvaltasella alalla olen. Tuntuu että joka työpäivän jälkeen oon aina ihan hajalla, mitä joku sanoi tai arvosteli. Enkä ikinä.osaa valita siinä hetkessä oikeita sanoa. Sitten kotona ja varsinkin öisin ahdistaa.

Joskus ahdistavat naapurit ja heidän aiheuttamansa melu ja tuntuu että olen koko ajan nykyään tuntosarvet pystyssä heidän takiaan.

Minulla on mennyt myös välit siskooni ja muutamaan yhteiseen kaveriin tässä lyhyessä välissä ja ahdistus on ollut valtavaa. Ja olen purkanutkin sitä hirveillä viesteillä heille tunnekuohuissa. Toki tässä on epävakauttakin. Mutta todettu on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Menneisyydessä itsetuhoisuutta. Kasvettu siskon kanssa kodissa, jossa henkinen ja fyysinen väkivalta oli lähes jokapäiväistä. Meidät myös saatiin loppujen lopuksi karttamaan toisiamme vertailemalla ja puhumalla toisesta siskosta toiselle pahaa (minusta pikkusiskolleni). Siskoni koki lopulta kaiken perheen sisäisen pahan.olevan syytäni ja jouduin pahaksi silmätikuksi ja koin olevani aivan paska.

En pysty soittamaan puhelimella. Jostakin syystä se aiheuttaa mieletöntä ahdistusta, vaikka tiedän ettei siinä voi mitään pahaa tapahtua. Nytkin pitäisi varata hammaslääkäri, mutta en vain saa soitettua.

Sydän hakkaa ja kädet hikoaa ja päästä tyhjenee kaikki ajatukset, kun otan puhelimen käteen ja yritän näppäillä numeron. Lääkäri-, kampaaja- ym. ajat käyn aina varaamassa netissä tai paikan päällä. Onneksi myös sähköpostitse pystyy nykyään hoitamaan paljon asioita.

Myös arkipäiväiset asiat ahdistaa, siivous ja kaupassakäynti. Ja vielä enemmän ahdistaa, kun ei saa näitä asioita hoidettua, tulee semmoinen ahdistuskierre. Mutta näillä mennään, minkäs teet. Diagnoosin sain 2004, eikä ole helpottanut tähän mennessä.

Seiska jatkaa. Myös yleisön edessä esiintyminen on täyttä tuskaa. Onneksi sain propralit. Jännitin loppuseminaariesitystä kk etukäteen. En saanut nukuttua kahteen viikkoon ennen, sydän vaan hakkasi ja en pystynyt muuta ajattelemaan. Esktys meni hyvin mutta opettajan.yksi kommentti jäi kalvamaan kun saanut avattua heti suutani. Mietin sitä viikon että mitä kuulijat mahtoivat kommentin myötä minusta ajatella.

Up

Tungen itseni mukaan keskusteluun, vaikken ehkä vastaa kohdeyleisöä. En varsinaisesti sairasta ahdistuneisuushäiriötä vaan mahdollinen ahdistuneisuuteni johtuu kokemastani erilaisuudesta, kun olen ADD ja lievästi asperger-piirteinen. Omalla kohdallani sosiaalinen kanssakäyminen ja tunneilmaisu eivät oikein toimi, joiden vuoksi tunnen erottumani joukosta ja jääväni ulkopuolelle. Tunne hyväksymättömyydestä ja ulkopuolisuudesta ahdistavat. 

Minua ahdistaa myös julkinen esiintyminen ja ryhmäkeskustelut, koska niissä erilaisuuteni tulee yleensä ilmi. 

av:ta, ylilautaa ym

Kontrollin menettämisen pelko. Aamulla herään töihin ja sydän alkaa samantien hakkaamaan kahtasataa, murehdin kerkeänkö bussiin ja ennen lähtöä teen asunnosta mahdollisimman turvallisen koiralle. Lähtiessä tarkistan oven 5 kertaa mutta olen silti varma että ovi on auki. Välillä olen juossut pysäkiltä takaisin kotiin kun ahdistus kävi niin kovaksi. Koko päivä menee miettien töissä että asuntooni mahdollisesti murtaudutaan ja koirani viedään tai sille tehdään pahaa, tai että koira itse syö jotain vaarallista siitä huolimatta että järjestelin asunnon. Töissä pelkään mokaavani tai näyttäväni typerältä, tai että loukkaan asiakasta kun en jännittyneisyydeltäni tajua heti mitä hän yrittää sanoa. Töiden jälkeen hirveällä kiireellä kotiin tarkistamaan että kaikki on ok. Jos taas olen miehelläni pelkään että jos hän lenkittää koiraa se karkaa ja juoksee auton alle tai isompi koira hyökkää kimppuun ja katkoo niskat. Sitä ei auta se että 3 kertaa on käyty koirani kimppuun ja nykyään kierrän isommat koirat kaukaa. Ennen pelkäsin ihmisiä niin paljon etten poistunut kotoa minnekään, mutta käytyäni psykoterapian se meni ohi. Nyt kun aloitin opiskelun ja aloin stressaamaan opintoja alkoi tämä hysteerinen koiravouhotus. Olen niin väsynyt. Ahdistelu itsekseni on muuttunut kiukkuamiseksi miehelle. Harmittaa kun joutuu katsomaan minua tällaisena. Illalla petiin mentäessä tiedän että seuraavana päivänä alkaa sama alusta.

Minulla oli ylimitoitettuja pelkoja liittyen omaan terveyteen. Pienikin oire oli minulle merkki vakavasta sairaudesta. Pelkäsin autossa olla jonkun kyydissä, pelkäsin, että tulee törmäys tai vastaantuleva auto ajaa päälle. Pelkään edelleen kohtuuttomasti, mitä muut ajattelee minusta. Nykyisin nuo pelot ovat hallinnassa. Olen herkkä stressaantumaan, joten tarvitsen paljon aikaa rentoutumiselle ja töistä palautumiselle. Minun on välttämätöntä huolehtia hyvästä yöunesta ja liikkua stressin purkamiseksi. Vältän pitkiä stressijaksoja, koska silloin ahdistus pahenee. Lapsuudessani jouduin olemaan huolissani äitini terveydestä ja pärjäämisestä, joten on ymmärrettävää, että "hälytystila" kytkeytyy minulla liian herkästi päälle.

Ahdistushäiriö,jonka hoitoon olen käynyt kelan tukeman psykoterapia jakson. Silti ahdistusta tulee välillä ilman syytä terapiasta huolimatta. Lääkärin mukaan en koskaan parane täysin.

Pystyn kyllä hoitamaan lapseni ja työni,mutta tarvitsen lääkityksen pystyäkseni toimimaan. Syön cipralexia em.häiriöön.

Terapian hyöty oli mielestäni se,että hyväksyin asian. Lääkärini sanoin "Toisilla on diabetes ja sinulla tämä ahdistuneisuushäiriö."

Olisiko sulle nyt käynyt niin, kuten epäilen itselleni käyneen eli, kun en tarpeeksi välitä oikein itsestäni, alan sitä enemmän pitää huolta lemmikeistä ? Siis projisioit itsesi tämän toisen asemaan ja empatiseeraat potenssiin tuhat ?

Kun ei jaksa auttaa itseään, niin sen auttamisen kanavoi muualle.

Sairastumisen pelko minullakin. Yritän nykyään kovasti vältellä lukemasta minkään vakavan sairauden oireita, koska seuraavaksi löydän niitä itseltäni ja olenkin mielessäni jo menetetty tapaus :)

Huolehdin myös jatkuvasti esim. vesivahinko- ja tulipaloasioista. Siis ihan liikaa, ei sillätavalla normaalihuolehtimista.

Pelkään myös milloin mitäki, mikä saattaisi omasta mielestäni pilata koko tulevaisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko sulle nyt käynyt niin, kuten epäilen itselleni käyneen eli, kun en tarpeeksi välitä oikein itsestäni, alan sitä enemmän pitää huolta lemmikeistä ? Siis projisioit itsesi tämän toisen asemaan ja empatiseeraat potenssiin tuhat ?

Kun ei jaksa auttaa itseään, niin sen auttamisen kanavoi muualle.

Tämä voisi olla ihan hyvä selitys. Teininä pelkäsin että sairastun syöpään tai muihin sairauksiin. Koko ajan olo että kumminkin minulla on jotain. Nykyään minua ei oikeen liikuta kuolemani kuin muiden näkökulmasta, miten koirani, mieheni, äitini tai veljeni selviää tästä. Mietin myös olisiko se vaikuttanut asiaan kun narsistinen alkoholisti isäni tappoi kissani kun olin 6 -vuotias. Teon jälkeen näytti minulle kuopan ylpeänä minne oli sen haudannut.

Jotenkin vapauttavaa etten ole ainoa.

Paniikkikohtauksista tuossa joku mainitsi, ne kuuluu myös asiaan kyllä. Mulle mt-hoitaja sanoi että ne on tämän sairauden "piikkejä" eli kohtaus on aina se multihuipentuma ahdistukselle.

Epäilen tällä hetkellä työkykyåni, olen lasten kanssa kotona

Mutta usein työpäivän jälkeen jäin pohtimaan "sanoinko väärin, teinkö väärin, mitähäb se nyt ajattelee ym" eli tavallaan sitä jatkuvasti ruokkii itse tätä ahdistusta jossittelemalla ja vatvomalla.

Olen myös ajatellut et jotain epävakaata tunne-elämää on. Jos joku alkaa kyselemään millanen olen jne, usein vastaan sellasta mitä ajattelen hänen toivovan.

Eli sitä on oppinut miellyttämåän ihmisiä, mutta toisaalta se o myös vahvuus, mutta sekasinhan tässä on itsensä kanssa. Joka asiassa asuu kriisi, ärsytys, paniikki.

Ostettiin esim talo 2v sitten, en oikeastaan ole edes nauttinut asiasta koska.... korot nousee ja tottakai 100%,uloshan tästä joutuu.. no ajatusmaailma jatkuvassa kaaoksessa. Nauttia ei saa, koska joku tulee kohta onnen pilaamaan.ap

Minäkin harrastan juuri tuota jossittelua ja vatvomista. Käyn tilanteita ennen ja jälkeen läpi tuhansine skenaarioineen, ja jälkeenpäin analysoin valtavasti muiden sanoja ja niiden merkityksiä. Stressaan kovasti koulussa ja työharjoittelussa siitä millainen olen, miten teen, miten sanon. Toki minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko.

Myös muiden ihmisten kuolemisen pelko on vahva. Omat vanhemmat ja isovanhemmat. Kenelläkään ei ole mitään hätää, sairauksia tms mutta stressaan ja olen monesti itkuinen kun pelkään heidän kuolemaa ja menettämistä.

Myös jotain kaksisuuntaisen tapaista tai ainakin hypomaniaa esiintyy. Välillä olen _todella_ energinen ja "hypin seinille", kehtaan tehdä asioita ja saan aikaan paljon. Välillä taas olen kuilussa ja kaikki ahdistaa tai sitten mikään ei tunnu miltään.

Ollapa normaali.