Pariskuntien ihania jouluntoivotus-kuvia katsellessa pohdin

Tulipa tuossa vaan mieleen nuita ystävien kumppaneidensa kanssa ottamia joulukuvia katsellessa toivotuksineen, että onkohan minulta jäänyt joku normaali henkisen kehityksen vaihe käymättä. En ole koskaan seurustellut. Ei sillä, että olisin mitenkään erityisesti yrittänytkään. Halusta ei ole kiinni, mutta kun taito puuttuu. Siinä missä muilla on se joku juttu, mikä ohjaa normaalia kanssakäymistä toisten kanssa, minulla siinä on vaan tyhjää ja ahdistavaa hiljaisuutta. En edes osaa jutella miesten kanssa yhtään mitään ja sitten heidän seurassaan he kokevat olonsa vaikeaksi kanssani ja löpisevät ummet ja lammet sillä tunnetulla tikusta asiaa-tyylillä. Minulta puuttuu se taito, millä asioita "viedään pidemmälle".

Viime kesänä päädyin siihen tilanteeseen, että mies olisi halunnut minusta jotain enemmän. Minulla hirtti kiinni aivan totaalisesti ja jäädyin ihan täysin. Onneksi oli anteeksi antavainen mies kyseessä, vaikka minua harmitti hänen puolesta. Tätä muistellessa aina ajattelen, että oonpa paska akka. Enpä kuitenkaan siinä voinut itseäni pakottaakkaan mihinkään.

Ei mitään hajua mitä joku flirttaileminen on tai mistä tietää, jos joku tulee iskemään. Jotenkin elän jonkun juonen ulkopuolella, jossa muut ovat ihan täysin mukana. Toisaalta helpottavaa, kun kuuntelee muiden satunnaisia parisuhdeongelmia ja arki-kiistoja. Helppo elämä yksin. Silti harmittaa ja välillä itkettää, kun itse jää jostain paitsi.

Vituttaa, kun tietää olevansa vaikea ja hidas ihminen. En päästä ketään lähelleni ja tutustumisessa menee tähän kuvittelemaani seurustelu-kulttuuriin nähden aivan liian paljon aikaa. Ei ketään kiinnosta jäädä pyörimään naisen kanssa, jolta ei saa seksiä, jonka kanssa on vaikea puhua ja jonka seurakin vielä ahdistaa.

Sellaisia pohdintoja heräsi tänä jouluna. Eikä huolta. Jatkan terapiassa vielä ensivuoden selvittelemässä tunnekylmää lapsuutta ja henkisen väkivallan aiheuttamia traumoja.

Hyvää joulua kaikille!