Lue keskustelun säännöt.
mies alkoi riitelemään sektiosta:(
11.10.2007 |
Tästä on jo aikaa, mutta asia painaa edelleenkin mieltäni. Kärsin voimakkaasta synnytyspelosta, josta kävin koko raskauden ajan terapiassa. Halusin kuitenkin yrittää alatiesynnytystä ja sairaalan kanssa tehtiin hyvät suunitelmat, että saan kaiken kivunlievityksen ja tarvittaessa tehdään päivystysektio, jos en pystykään siihen tai kestä kipuja.
Synnytys alkoi lapsivesien menolla, supistuksia tuli heikosti, eikä mitään edistystä tapahtunut vuorokauden päästä lapsivesien menosta alettiin sitten käynnistämään ja olin jo tosi väsynyt. Sanoin miehelle, että en jaksa seuraava yötä ja aamuun asti kipeiden supistusten kanssa, että en kestä sitä psyykkisesti. Mies suuttui hirveästi ja alkoi huutaa mulle:( Hän sanoi, että olen tosi itsekäs ja enkö tajua, että sektion jälkeen olen tosi kipeä. Hän joutuisi sitten hoitamaan esikoista ja vauvaa tosi paljon, kun mä en saa mitään nostella. Valitti, että hän on itsekin väsynyt, että kyllä mun pitää nyt vaan yrittää. Mä aloin itkeä hysteerisesti ja murruin täysin. Olin luullut, että voin luottaa hänen tukeensa. Tiesin tasan itsekin, että sektio ei ole mikään helppo juttu, mutta ei tämä ollutkaan mikään järkijuttu. Sektio tehtiin lopulta saman päivän iltana kiireellisenä mun psyykkisen voinnin vuoksi. Mies oli siinä vaiheessa jo leppynyt ja oli ihan mukana, eikä jälkikäteen ole siitä syytellyt.
Hän ei voi ymmärtää, miten mun luottamus on mennyt. Mä koin tuon hyvin voimakkaasti. Ihminen, jonka piti olla mun tuki ja turva, alkaa raivota mulle hetkellä, jolloin olisin tarvinnut eniten tukea. Mietin, että miten hän kehtaa tehdä siitä shown itselleen? On hän ennenkin raivostunut tosi pahasti ja käyttänyt henkistä väkivaltaa, siksi se tuntuikin niin pahalta. Luulin, että synnytys olisi sentään pyhä asia.
Miten mä pääsen tämän yli? Mies on kerran sen jälkeen käyttäytynyt väkivaltaisesti, heitti mua riidan päätteeksi kovalla esineellä selkään. Se raivostuu siitä, kun mä menen hysteerikseksi ja alan riidellessä pelätä sen väkivaltaisuutta.
Kerran oli myös kauhea tilanne, kun olimme molemmat tosi väsyneitä, enkä halunnut lähteä saunaan kaikkien kanssa. Mies alkoi hermota mun kitinälle ja sanoi vievänsä lapset yksin sinne. Mä olin sitä mieltä, että se oli vaarallista, että niitä on liian vaikea hoitaa yksin siellä ja toisaalta pelkäsin, kun se on raivoissaan, että rauhottuuko. Mä pyysin, että jättää vauvan mulle ja menee esikoisen kanssa. Hän raivostui lisää ja sanoi, ettei todellakaan anna lasta hysteeriselle naiselle. Mä siis tässä vaiheessa itkin ja pyysin, että ei ota lapsia, kun on noin raivoissaan. Aloin vetää vauvaa väkisin häneltä ja pyysin, että saan vaan olla vauvan kanssa, että menkää te.
Hän ei antanut hyvällä, mutta lopulta antoi vauvan mulle. Se ei merkinnyt hänelle mitään, että mä rauhoituin heti, kun sain hätääntyneen vauvan itselleni. Hänen mielestään tuossa tilanteessa oli kyse vain siitä, että mä olen hermoheikko ja hysteerinen. Mua pelottaa se, ettei hän tunnista itse olevansa noina hetkinä pelottava ja aggressiivinen.
Olemme tästä puhuneet ja paljon on edistystä tapahtunut. Mä olen ilmoittanut, että jos hän vielä kerrankin tekee jotain vastaavaa, niin minä soitan poliisit ja hän lentää täältä ulos. Tiedän varsin hyvin perheväkivaltakuviot ja mua pelottaa jatkuvasti, ettei tämä tästä uusiudu. Nyt on ollut rauhallista jo vuoden verran ja hän on edistynyt kiukuhallinnassaan. Mutta mua kaivelee nuo edelleen. Mä en voi luottaa, mä en kunnioita. Mussa on hirveästi katkeruutta ja sitä mun pettymystä onkin tässä puitu viime vuodet.
Onko kukaan selvinnyt väkivallasta eteenpäin parisuhteessa? Mä en ole mikään alistuva akka tai nysverö, olen pistänyt tuon selkä seinää vasten noista teoista ja ongelmistamme. Kannan vastuuta myös omasta psyykkisestä hyvinvoinnista, käyn psykoterapiassa jne. Mutta miten mä pääsen tästä katkeruudesta? Välillä mä ajattelen, että jos väkivalta uusii, niin mä en ehkä jatkossa kaihda keinoja hyökätä hänen päällensä ja repiä silmät päästä:/ Niin vihainen olen itse silloin. Olen tämän sanonut hänellekin, että jos täältä joku joskus lähtee ruumispussissa, niin se on kyllä hän, siis ihan kuvaillessani omia tunteitani, en uhkailuna. Oma väkivaltani on riidoissa verbaalista väkivaltaa puolustautumisena.
Menipä pitkäksi. Ymmärtääkö kukaan?
Kommentit (20)
ole normaalia. Toivottavasti löydätte apua hänelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kyllä uskoisin ymmärtäväni jotain sun tunnelmista. Olen elänyt väkivaltaisen isän pelossa, ja minulle on aivan hirvittävän tärkeää, että mieheni on lempeä ja tukee minua, ja joudun aivan tolaltani, jos hän ei ole luotettava tässä suhteessa. Ehkä sinullakin on jotain sellasita taustaa (päätellen kun sanoit tuntevasi nämä kuviot?)? Minulla meni tosia kauan antautua tähän suhteeseen, kun pelkäsin niin sitä alistamista ja väkivaltaa, hain siitä merkkejä pitkään.
Miehesi ei ole osoittautunut lempeäksi eikä luotettavaksi ja on todella ymmärrettävää, että se on järkyttänyt sinua ytimiäsi myöten - eritoten, kun se tapahtui silloin, kun olit kaikkein haavoittuvimmillasi niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Silloin jo pelkkä passiivisuus saati aggressiivisuus kuten tässä, olisi kova pettymys. Minusta sinulla oli oikeus odottaa tukea.
Minulle tulee mieleen kysymys: mitä miehesi pelkää? Onko hänellä itsellään jotain taustoja jotka selittäisi näitä? Miksi hän käyttäytyy näin?
Olen pahoillani, en osaa sinua auttaa, tilanne tuntuu niin ahdistavalta että varmaan itse vähitellen vetäytyisin, ja tilanne kärjistyisi sellaiseksi ettei olisi muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois.
Rakastatko miestäsi? onko hän sinulle tärkeä? Uskotko että hän rakastaa sinua ja siksi haluaa yrittää kehittyä, vai onko hän sinusta vain riippuvainen tms? Mikä sinua pitää suhteessa?
t todella ne poliisit ja laitat miehen pihalle?
Tilanne on vaikea. Hyvää on se, että hän on hoitomyönteinen ja tietää, että hänellä on ongelma väkivallan suhteen. Häntä on itseään kohdeltu lapsena kaltoin ja käytetty seksuaalisesti hyväksi, on käynyt siitä terapiassakin. Jäljet ovat syvät. Se on jo tosi paljon, että näitä tapauksia on näin vähän. Ihan seurustelumme alussa hän löi minua kasvoihin ja silloin jo tajusin, että tästä ei helposti selvitä. Hän meni tosiaan silloin jo hoitoon ja kävimme myöhemmin pariterapiassa. Meillä ei ole sellaista tyypillistä väkivaltakuviota, että ajoittain väkivaltaa ja sitten taas paremmin. Pikemminkin niin, että enimmäkseen rauhallista ja tiukoissa tilanteissa äärimmäistä ponnistelua, että ei menisi väkivallaksi.
Ollaan puhuttu, että mennään vielä uudestaan pariterapiaan tai hän hakee itselleen omaa apua. Joskus tuntuu, että tämä on vaikeaa siksikin, että me niin sivistyneesti ja fiksusti tätä ongelmaa hoidetaan. Mä en kehtaa tästä monellekaan ystävälle sanoa. Joillekin kuitenkin olen kertonut.
niin paljon, etten enää kykenisi elämään hänen kanssaan, tai se elämä ainakin olisi yhtä h-ttiä.
Kuulostat fiksulta ja empaattiselta ihmiseltä ap. Mutta ethän usko ja toivo liikoja? Joidenkin ihmisten kanssa vaan ei voi olla läheisissä suhteissa, niin pahalta kuin se kuulostaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miehesi käytös ei todellakaan ole ok, mutta ei myöskään sinun.
Kyllä mä mietin, että miten pitkälle jaksan mennä näin. Tai miten paljon tilanteen pitäisi korjaantua. Mä en tosiaan yleisesti puhu asiasta, edes omassa terapiassani, mutta muutamalle ystävälle olen kertonut. Mies saattaa itse puhua asiasta hyvinkin avoimeasti tuttavillemme. Hän esim. sanoo, että hän on väkivaltainen ja vaimonhakkaaja. Hän haluaa puhua siitä siksi, että voisi auttaa muitakin hakemaan apua. Yllättäen onkin sitten löytynyt yhdeltä jos toiselta jotain ongelmaa...
Jos vielä tapahtuu jotain, niin todellakin teen rikosilmoituksen. En enää mieti, että miten se pilaa hänen elämänsä ja tappaako hän itsensä sitten.
Kyllä mä rakastan ja hän rakastaa. Arjessa meillä on rauhallista ja keskitytään lapsiin. Tämä ongelma vaan tykyttää mun päässä aina välillä voimakkaammin ja pelkään, että milloin seuraavaksi. Hänellä siis noihin lapsuuden hyväksikäyttökokemuksiin liittyy psyykkistä oirehdintaa traumoista ja sillon hän käyttäytyy väkivaltaisesti. Silloin ikään kuin se hänen oma hyväksikäyttäjänsä tulee esiin hänen asenteissaan ja ajatusmaailmassaan, tunnen tämän psyykkisen mekanismin taustalla. Paska juttu on se, että häntä on kohdeltu eri tavoin väkivaltasesti monessa ikävaiheessa ja pitkään, joten trauma saattaa aktivoitua monta kertaa vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hän ei itse syyllisty hyväksikäyttöön (lasten)? anteeksi kysymys, mutta se nousi väistämättä mieleeni.
kannata katsella. Jos mieheni olisi tehnyt vastaavat temput, hän olisi jo entinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta saatan ymmärtää osan niistä tunteista, jotka ovat saaneet miehen raivoihinsa.
Miehelläni on paljon kaikenlaisia pelkoja ja paniikkihäiriö. Ja suurimman osan arjestä hän on mitä parhain, tunnollisin ja vastuullisin mies ja isä.
Mutta miten väsyttävää se mulla onkaan, että kun tulee se tosipaikka, jossa minunkin täytyy skarpata pitääkseni hermoni kasassa, joudun huolehtimaan oman jaksamiseni lisäksi miehestäni, joka aina romahtaa pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Ja joskus en vain jaksaisi. Tuntuu, että mies pettää minut. Vaatii minulta kerta toisensa jälkeen asioita, joihin hän ei mitenkään kykene. Ottaa itselleen oikeuden olla hysteerinen, heikko, hermostunut ja hän voi tehdä sen minun kustannuksellani, koska minun voimavarani kannattavat koko perhettä, kunnes hän saa tasattua mielialansa.
Mutta näiden asioiden parissa me tehdään jatkuvasti töitä.
Ap:n kotona vaikuttaa olevan ikävä kierre päällä.
Vierailija:
Siis miehesi käytös ei todellakaan ole ok, mutta ei myöskään sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
9 sanoi, että on minussakin vikaa ja kuulostaan hysteeriseltä. Se on ihan totta. En väitä hänen riitelevän yksinään, mutta riitely sinällään on musta ihan normaalia.
Mä olin hysteerinen esim. sen synnytyspelon vuoksi. Mutta se ole musta oikeutus alkaa haukkua mua. Mulla oli diagnosoitu ja mahdollisimman hyvin hoidettu synnytyspelko (jonka syyt liittyivät esikoisen syntymään). Lisäksi mä pelkään todella, kun hän on suuttunut. Esim. silloin kun hän jatkoi raivoamista lasten edessä sen saunajutun kohdalla ja ei antanut vauvaa mulle. Mun hysteerisyys loppui siihen, että sain vauvani takaisin, tiesin miehen pärjäävän esikoisen kanssa saunassa. Pelko ja katkeruus valitettavasti jäi.
Seksuaalista hyväksikäyttöä en pelkää. Tästäkin on keskustelu ajoissa ja tehty suunnitelma, jos hänellä heräisi sellaisia tunteita. Joskus hän pelkäsi pestä lasten peppuja, kun lapsen sukuelinten koskettaminen tuntui kauhealta. Mutta sittemmin hän tottui ajatukseen, että koskettaminen on välttämätöntä, jos tahtoo saada kakkapyllyn pestyä, eikä se ole väärin:)
Tämä lause. Tämä lause pistää kovasti silmääni. Läheisessä suhteessa ei voi olla isoa, jatkuvaa toiseen liittyvää pelkoa. Minulle se olisi mahdotonta. Alkaisin tehdä kaikkeni, että toinen ei suutu. Ja silloin kaikki valta olisi toisella. En pystyisi, en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvailemasi riita saunaan menosta on varmasti ollut lastesi mielestä pelottava kokemus. Jäikö se ainoaksi? Miten lapsenne voivat?
ja olet nähnyt hänessä väkivaltaiset puolet? En tarkoita syyllistää yhtään, vaan kysyä. Miten näit silloin tilanteen, suhteen tulevaisuuden? Miehesi on aika " rankka" taustoiltaan, moni olisi kavahtanut jo silloin.
käynyt psykoterapiassa, jos oikein ymmärsin. Eikö miehesi jos kuka kaikkine traumoineen tarvitsisi todella pitkäkestoista terapiaa?
Toivottavasti muistan vastata kaikkiin.
Mies on käynyt omassa terapiassa sen kelan maksaman kolme vuotta ja saanut traumaterapiaa lapsuudensa kokemuksiin sen lisäksi.
Lapset ovat vielä pieniä, joten ihan varmaan on vaikea sanoa, miten he ovat kokeneet. Tämä saunajuttu oli ainut, joka on tapahtunut heidän nähden. Muuten olemme riidelleen heidän ollessaan jo nukkumassa, eivätkä he ole ainakaan heränneet. Sanaharkkaa ja riitaa on kyllä tullut joskus heidän läsnäollessaankin, mutta silloin olemme saaneet tilanteen nopeasti purettua ja keskustelemme sen jälkeen lasten kanssa ja kerromme tehneemme väärin.
Lapsemme voivat hyvin. Se, mitä he ovat nähneet, on vielä normaalin rajoissa. Arjessa pystymme toimimaan vanhempina tosi hyvin yhteistyössä. Uskallan väittää, että lapsilla on turvallinen kiintymyssuhde meihin molempiin. He hakevat ja saavat turvaa meistä.
Olen myös hakenut apua lastensuojelulta ja saanutkin sitä omaan jaksamiseeni. He vain eivät ota vakavasti, kun olen yrittänyt kertoa väkivaltaongelmasta:/ Siis sen vuoksi, että tämä on näin vähäistä ja me niin hienosti olemme sitä koko ajan ratkomassa. Koska lapset voivat hyvin, eivät he halua meitä enää hoitaa.
Toivottavasti jollain täällä on hyviä ideoita, miten päästä tilanteessa eteenpäin.
Joku kysyi, että miksi ryhdyin alunperin tällaisen ongelmaisen ihmisen kanssa suhteeseen. Siksi, että rakastin häntä ja hän oli minulle oikea puoliso kaikesta huolimatta. Suhteen jatkumisen ehto oli hänen hakeutuminen hoitoon. Se vaan on pitkä tie ja sitä kuljetaan vielä pitkään, että rikottu ihminen tervehtyisi. Ihan kaikesta ei voi toipua:(
Itsestäni sanoisin, että olen poikkeuksellisen sitkeä ja rohkea ihminen. Olen tässä elämässä joutunut kestämään niin paljon ja säilymään silti toimintakykyisenä ja elävänä sisältäni. En ole tasapainoton, vaikka mulla on nuo ongelmat. Mutta nyt menen nukkumaan. Kiitos teille, kun sain jakaa tämän kanssanne. Mun täytyy varmaankin jutella näistä vielä lisää jonkun ammattilaisen kanssa.
Hyvää yötä
ap
Mutta en osaa oikein auttaa. Meillä on välivaihe meneillään, ei riidellä juurikaan kun mies on vain viikonloput nyt kotona. Kun tämä työkuvio loppuu ja mies palaa kotiin niin voi alkaa taas alamäki.