Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masentuneen kanssa elävät, miten jaksatte vai jaksatteko?
Suru
30.11.2017 |
En löytänyt yhtään uudempaa viestiketjua tästä aiheesta niin kokeilen aloittaa uuden. Jonkinlaista vertaistukea kai etsin, ja jospa helpottaisi tai selkeyttäisi kirjoittaa oma tarina sanoiksi kun tilanne käynyt viime aikoina liian raskaaksi masentuneen miehen kanssa. Ollaan oltu pian kolme vuotta yhdessä, koko tämän ajan mies ollut masentunut. Alussa jaksoin tätä hyvin mutta masennus ei silloin ollut niin paha, nyt mennyt koko ajan huonommaksi. Kaikki aika työn ulkopuolella menee nukkumiseen ja koneella olemiseen. Ei jaksa olla kiinnostunut mistään, ei vastaa kun kysyn tai vastaa tiuskien tai ilkeästi (suoraan sanoen koko luonne muuttunut k-päiseksi, tuntuu että mies pitää minua ja kysymyksiäni tyhmänä/ häiritsevänä) vaivautuu jos haluan läheisyyttä, ei edes koske minuun omasta aloitteesta, usein ei edes pussaa mua takaisin. Varmaan turha edes mainita että seksiä ei juuri ole, viimeksi noin 2 kuukautta sitten ja sitä ennen yhteensä kai 2-3 kertaa koko tänä vuonna. Olen yrittänyt säilyttää positiivisen asenteen mutta en enää vain pysty, kun en saa mitään vastakaikua vaan aina tulen torjutuksi (enkä tarkoita pelkkää fyysistä puolta). Tuntuu että ainoa mitä enää keskenämme jaamme on asunto. Emme keskustele enää mistään, miestä ei kiinnosta mun asiat lainkaan, eikä halua omistaankaan kertoa. Tunnen itseni arvottomaksi, tyhmäksi, rumaksi ja epähaluttavaksi. Olen koittanut aina välillä ottaa asian rakentavasti esille, syyllistämättä ja kysynyt mitä mieltä on tilanteesta ja mitä voitaisiin tehdä sille, ollaan puhuttu ja hän sanoo että haluaa olla mun kanssa ja voisi mennä terapiaan tms mutta ei ole tehnyt mitään asian eteen (koska muutenkaan ei saa mitään asioitaan enää hoidettua). Asumme kaupungissa jossa en tunne juuri ketään, enkä pidä työstäni. Olen loputtoman yksin ja onneton koko ajan, mies on oikeastaan ainoa syy miksi en etsi töitä muualta. Omasta kaupungista minun alani töitä on todella vaikea löytää. Olen toivoton. Viime aikoina olen miettinyt paljon eroa, mutta ei ole voimia edes siihen, ei ole voimia aloittaa uudestaan jossain muualla. Olen niin väsynyt tästä kaikesta. Tuntuu että itsekin masennun, ja itken nykyään melkein joka päivä. Mietin myös olenko tosiaan yrittänyt kaikkeni vai voisinko vielä tehdä jotain? Tuntuu julmalta hylätä kun toinen voi jo valmiiksi niin pahoin. En vain tiedä miten auttaa, mies sulkee minut täysin ulkopuolelle. Ymmärrän että masennus on vakava sairaus, mutta tuo ei ole enää se sama mies johon rakastuin, enkä tiedä tuleeko koskaan enää olemaan. Kauanko pitää jaksaa odottaa? Tiedän että kuulostaa todella itsekkäältä mutta oma elämä tässä menee myös pilalle. Ja miten kannatella toista jolla ei ole yhtään halua mihinkään, kun on itsekin romahtamispisteessä.... En edes vaatisi paljon, ihan pientä huomaamista arjessa vain, jotain valoa tunnelin päässä mistä tietäisin että toivoa vielä on. Toinen on kuitenkin kuin jossain pimeässä mistä en voi häntä löytää koska ei anna mitään merkkiä. Kiitos jos joku jaksoi tänne asti lukea, ja vielä enemmän jos joku jaksaa vastata <3 Haluaisin kuulla muiden tarinoita samasta tilanteesta, miten selvisitte vai selvisittekö? Loppuiko suhde? Vai löysittekö jotain keinoja toisen auttamiseen?
Kommentit (15)
Olin samassa tilanteessa joskus, mies tosin makasi kotona eikä ollut työkykyinen. Hän jotenkin heräsi kun olin päättänyt lähteä ja meni johonkin työharjoitteluun. Monta vuotta jaksoin yrittää kunnes en enää kuitenkaan jaksanut. Hänellä oli lisäksi jokin alkoholiongelma, koska hän oli aina joko kännissä, koneella tai nukkui. En tiedä mitä tälle miehelle nykyään kuuluu. Mä tein itsekkään ratkaisun enkä ole katunut hetkeäkään. Näin jälkeenpäin ihmettelen miksen lähtenyt aiemmin. Voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole vastuussa toisen tunteista ja sairaudesta. Jos ei ole edes avun piirissä tai yritä tehdä asialle jotain, on sinun turha odottaa muutosta. Ajattele myös itseäsi ja omaa vointiasi, vain sinä olet vastuussa itsestäsi. Masentuneet voivat helposti viedä toisen mukanaan pohjamutiin, jos tilanteelle ei tee stoppia. Ei kannata suotta pelätä masentuneen suhtautumista eroon, joko on turtunut ja ei välitä, tai sitten masentuu entisestään, mutta ei ole sinun tehtäväsi kannatella toisen mielenterveyden rippeitä. Kaikki lähtee itsestä.
T: Entinen masentunut
Totta kai jätät miehen, hyvä ihme. Ei syöpäpotilaidenkaan puolisot jää paikalle, kun toinen sairastuu, niin miksi ihmeessä masennuspotilaan puolison pitäisi!?! Ja kuten kolmonen sanoo, on aivan totta että ei masentunut tajua sitä että lähdet, hänhän on aivan pihalla. Ja puoliso todella kärsii tilanteesta enemmän kuin itse potilas. Niin että pakkaamaan vain!.
Vierailija kirjoitti:
Jos miehellä ei ole mitään diagnoosia masennuksesta tai edes lääkitystä siihen, en näe mitään estettä, miksi et voisi lähteä suhteesta. Mies kuitenkin käy työssä? Kenties kyse onkin hänen luonteestaan. Jos hänellä olisi lääkitys tuohon sairauteen tai hän kävisi terapiassa, olisi sentään toivoa paranemisesta. Sääli on yksi huonoimpia syitä pysyä suhteessa, eikä suhteen pitkittäminen ole hyväksi kummallekaan. Tietysti voit antaa miehelle vielä yhden mahdollisuuden ja vaatia häntä hankkimaan apua itselleen, mutta ihmettelen onko kyse todella sairaudesta.
Tiedän että hänellä on nuorempana ollut ongelmia masennuksen kanssa, saanut hoitoa sekä lääkityksen muodossa että terapiana, myös ollut jossain ns "laitoksessa" hoidettavana jonkun jakson. Luulisin että ihan oikea masennus tälläkin kertaa kyseessä, mutta ei ainakaan itse kykene apua hankkimaan. Tavatessamme oli ollut usemman vuoden parempi vaihe eikä ottanut mitään lääkkeitä. Hän kertoi kyllä näistä ihan rehellisesti jo aika suhteen alussa, mutta en osannut silloin ajatella rakastuneena että menisi uudestaan näin pahaksi, tai ainakin että yhdessä selvitään kaikesta. Mutta ei se aina niin tietysti mene. Minulla ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta eikä aavistustakaan miten rankka paikka masennus voi meille molemmille olla.
En jaksanut luke edes aloitustsi. liian pitkä. Masentuneella ei ole keskittymiskykyä kirjoihin eikä tv:katseluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lämpimästi hakemaan tukea omaan jaksamiseesi, esim täältä: https://finfami.fi/
Tuo kirjoituksesi oli kuin minun elämästäni. Muutin vastikään erilleen, kävi liian raskaaksi seurata läheltä, kun toinen ei tee mitään, ei sitoudu hoitoihin tai perheeseen, työhön tai taloudenhoitoon. Olin kuin äiti tai orja, en saanut mitään kiitosta tai vastakaikua palveluksista - päinvastoin välinpitämättömyyttä tai äyskimistä. Tsemppiä! Missä päin asut? Asun itse pk-seudulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä lähde sille linjalle lainkaan, että tehtäväsi olisi sietää hävyttömyyksiä. Jos toinen tiuskii ja pitää puheitasi tyhminä, niin siltä ne hänestä varmaankin tuntuvat. Kysy silloin, mitä tyhmää niissä oli. Jos ei viitsi selittää, ei tarvitse viitsiä tiuskiakaan.
Masennuksessa on paljolti kysymys aggressiosta, jota suihkuaa kuin irti päässeestä paloletkusta. Jos sinusta tuntuu, että toinen on aggressiivinen, niin siitä juuri on kysymys. Monessa asiassa masentuneen tunnereaktio on toki oikeansuuntainen, koska toisen kaikenlainen yritteliäisyys ärsyttää, koska siinä yritetään piristää toista jne. Ole tiukka sen suhteen, miten sinua saa kohdella, mutta älä luule, että toisen pitää puolestaan suvaita kaikenlaista näennäisreipasta teeskentelyä saati alkaa itse tuottamaan sellaista.
Jättäminen voi olla aivan paikallaan. Masennuksen sairausluonteen korostaminen tuottaa helposti kaikenlaista alentuvaa sääliä ja vääränlaista paapomista, ja korostaa molempien riippuvaisia piirteitä. Paapoa sopii, mutta vähän vitsillä, pitää koko ajan muistaa kunnioittaa toisen aikuisuutta, ja edellyttää sen mukaista käytöstä vaatimatta aggression kätkentää, vaikka vaatii rakentavia tapoja sen ilmaisuun. Jos sinusta tuntuu, että seurasi ei tee toiselle hyvää eikä hänen seurattomuutensa sinulle, nosta kissa pöydälle. Toiselle se saattaa olla helpotuskin.
Jos itse olisit tuollainen, varmaan toivoisit, että se toinen häipyisi siitä. Ärsytät häntä, hän ei jaksa sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa :( Täällä toisin mies ottaa välillä puheeksi, että haluaisi erota, mutta ei kuitenkaan saa lähdettyä. Ja itse en ole vielä halunnut suhdetta lopettaa, koska mies oli terveenä ollessaan ihana ja jotenkin (lapsellisesti) vielä uskon ja toivon, että tilanne vielä korjaantuu. Enkä haluaisi jättää tuossa tilassa olevaa miestä, se olisi hänelle liian rankkaa.
Mutta oma jaksaminen on tiukilla. Toistuvat itsemurhapuheet, kaikki pyörii masennuksen ympärillä ja minä vain ymmärrän ja nyökyttelen... Omat tarpeeni olen joutunut laittamaan sivuun ja joka sanan joudun harkitsemaan ennalta ettei mies vain suutu. Rakastan häntä ja jaksan vielä jonkin aikaa. Mutta tuntuu tarttuvan tuo perkuleen masennus ja itsarilla uhkailuun ja itsesäälissä vellomiseenkin turtuu...
En jaksanut luke edes aloitustsi. liian pitkä. Masentuneella ei ole keskittymiskykyä kirjoihin eikä tv:katseluun.
Ehkä sun masennuksesi oireilee niin, ettei jaksa lukea yhtä sivullista tekstiä, mutta näin ei todellakaan ole kaikilla asian laita. Masennus voi oireilla juurikin niin, että haluaa paeta omaa elämäänsä ja uppoutuu siksi kokonaan televisioon tai sarjoihin. Tai vauva-palstaan. Ei kaikki masennus ole sitä, että maataan vaan pimeässä eikä käydä suihkussa kuukauteen. Voi myös tehdä täyden työpäivän ja näytellä pirteää, ja itkeä joka päivä kun tulee kotiin. Jokainen oireilee omalla tavallaan, koska jokaisella syytkin siihen on eri.
Ap, suosittelen, että varaat puolisollesi ajan lääkäriin, psykologille tai suoraan terapeutille, ja raahaat sen sinne väkisin. Itse odotin 2 vuotta, että mies sai sen tehtyä itse, enkä suosittele tekemään samaa. Tosin minun mieheni ei ollut koskaan ilkeä. En ehkä olisi jaksanut nähdä nalkutuksen ja maanittelun vaivaa, jos olisin saanut ilkeilyä vastapalvelukseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole toisella voimia hakeutua hoitoon niin varaa sinä aika ja vie ensikäynnille. Se on minusta velvollisuus ihan yleisesti lähimmäisenä, vaikkei muutoin edes tuntisikaan. Eihän jalkansa katkaissuttakaan saa jättää tielle makaamaan.
Suhde on sitten toinen juttu. Jos tuntuu, ettet jaksa, että toinen vie sinut mukaansa niin suojele itseäsi ja lähde. Mutta auta toinen hoidon alkuun ensin.
Suru kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehellä ei ole mitään diagnoosia masennuksesta tai edes lääkitystä siihen, en näe mitään estettä, miksi et voisi lähteä suhteesta. Mies kuitenkin käy työssä? Kenties kyse onkin hänen luonteestaan. Jos hänellä olisi lääkitys tuohon sairauteen tai hän kävisi terapiassa, olisi sentään toivoa paranemisesta. Sääli on yksi huonoimpia syitä pysyä suhteessa, eikä suhteen pitkittäminen ole hyväksi kummallekaan. Tietysti voit antaa miehelle vielä yhden mahdollisuuden ja vaatia häntä hankkimaan apua itselleen, mutta ihmettelen onko kyse todella sairaudesta.
Tiedän että hänellä on nuorempana ollut ongelmia masennuksen kanssa, saanut hoitoa sekä lääkityksen muodossa että terapiana, myös ollut jossain ns "laitoksessa" hoidettavana jonkun jakson. Luulisin että ihan oikea masennus tälläkin kertaa kyseessä, mutta ei ainakaan itse kykene apua hankkimaan. Tavatessamme oli ollut usemman vuoden parempi vaihe eikä ottanut mitään lääkkeitä. Hän kertoi kyllä näistä ihan rehellisesti jo aika suhteen alussa, mutta en osannut silloin ajatella rakastuneena että menisi uudestaan näin pahaksi, tai ainakin että yhdessä selvitään kaikesta. Mutta ei se aina niin tietysti mene. Minulla ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta eikä aavistustakaan miten rankka paikka masennus voi meille molemmille olla.
No olisko tuo sitten sellainen asia, jossa voisit auttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Up, löytyykö esimerkkejä, joissa masennus olisi voitettu ja parisuhde eheytynyt?
Alue: Aihe vapaa
Jos miehellä ei ole mitään diagnoosia masennuksesta tai edes lääkitystä siihen, en näe mitään estettä, miksi et voisi lähteä suhteesta. Mies kuitenkin käy työssä? Kenties kyse onkin hänen luonteestaan. Jos hänellä olisi lääkitys tuohon sairauteen tai hän kävisi terapiassa, olisi sentään toivoa paranemisesta. Sääli on yksi huonoimpia syitä pysyä suhteessa, eikä suhteen pitkittäminen ole hyväksi kummallekaan. Tietysti voit antaa miehelle vielä yhden mahdollisuuden ja vaatia häntä hankkimaan apua itselleen, mutta ihmettelen onko kyse todella sairaudesta.