Lue keskustelun säännöt.
Eronneet, miten olet pystynyt luopumaan ydinperhe unelmasta?
19.11.2017 |
Kyllä minunkin haave oli ydinperhe. Sain elää unelmaa 16 vuotta. Se ei ollut sitä, mistä olin unelmoinut, mutta oli siinä paljon hyvääkin. Tämä unelma loppui eroon kaksi vuotta sitten.
Olen löytänyt aivan ihanan miehen ja meillä menee tosi hyvin. Ongelma on se, että kaipaan todella paljon ydinperhettä. Kaipaan lapsia silloin, kun he ovat isällään. Emme asu vielä uuden miehen kanssa yhdessä, mutta toivottavasti tulevaisuudessa asumme.
Ymmärrän tosi hyvin, että uusio perheet haluavat yhteisen lapsen/lapsia. Minäkin haluaisin, mutta ikä tulee vastaan.
Eli miten pääsisin elämässä eteenpäin, enkä jäisi surkuttelemaan ydinperheen unelman särkymistä? Huomaan, että näin parin vuoden jälkeen aika on kullannut muistot ja muistelen liian sinisilmäisesti tuota aikaa. Eli mistä uudet unelmat särkyneiden tilalle?
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
Mulle on aina ollut tärkeintä lasten onnellisuus ja rakastavat vanhemmat, oli ne sitten ydin tai uusperheessä. Ei tullut mieleenkään pitää kiinni toimimattomasta ydinperheestä vain jotta pääsisi kehumaan sillä.
Mulla on ollut tuo ydinperhe unelma koko elämäni, vaikka todellisuus ei vastannutkaan unelmaa. Mutta en voi sille mitään, että kaipaus on suuri..ja tiedostan sen, että kaipaan sitä unelmaa, en entistä elämää..
Varmaan uusi rakastuminen on tuonut taas tuon unelman niin vahvasti esille.
Sori, jos on sekavaa tekstiä..ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä niin tunnistan tuon sinun unelmasi ydinperheestä, se oli omanikin, unelma.
Tapasin unelmieni miehen opiskeluaika, sukat vaan pyöri jaloissa. Olimme molemmat opiskelijoita, rakastuttiin, opiskeltiin, juhlittiin ja matkusteltiin paljon. Muutettiin pian yhteen ja valmistumisen jälkeen mentiin naimisiin ja töihin. Elämä oli yhtä juhlaa. Reilun neljän vuoden päästä synnytin esikoistyttäremme. Mies tuli sairaalaan humalassa katsomaan tyttöä kaverinsa kanssa. Ylpeä isä, mutta ihan päissään, kaverikin oli nolona. Kätilö oli älyttömän vihainen minulle, mutta miehelle ei sanonut mitään.
Opiskeluaikana minäkin tykkäsin ottaa enemmän kun juhlimme, mutta raskaus ja imetyssaikana kun itse oli selvinpäin niin ero alkoholin käytössämme ja elämäntyylissä oli valtava. Mies oli viikot pitkää päivää töissä ja viikonloput humalassa, minä vauvan kanssa yksin. Asiasta keskusteltiin, mies lupasi vähentää ja minä olin umpirakastunut, näin kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Saimme toisen tytön, miehen meno ei hiljentynyt sen kummemmin, mutta minä pidin yllä kulisseja. Ydinperhe unelmaani.
Esikoinen oli noin kolmivuotias kun esikoisen päiväkerhon opettaja halusi jutella kanssani. Kerhossa oli käyty läpi vanhempien töitä ja tyttöni oli esittänyt hoipertelevaa humalaista kun oli tullut hänen vuoro kertoa isän työstä. Jatkoin kulissien ylläpitämistä vielä pari vuotta. Mies kärysi ratista, käytiin läpi työpaikan hoitoonohjaus. Mies lopetti monta kertaa ja aina aloitti uudestaan.
Lopulta yhdeksän vuoden yhteisen elämän jälkeen valitsin vihdoin lapset. Se ei tarkoittanut että luovutin vaan tein uuden priorisoinnin, lapset ensin. Jälkikäteen miettiessä koin syyllisyyttä siitä että lapset joutuivat elämään alkoholistiperheessä, esikoinen viisi vuotta ja jo muisti asioita. Yksinhuoltajuus oli minulle alussa ihan hirveä häpeä, mutta lopulta se aurinko paistaa risukasaankin.
Kymmenen vuotta meni ennenkuin olin valmis seurustelemaan uudestaan. Yhteen muutettiin vasta kun esikoinen oli lähtenyt opiskelemaan ja kuopus lukiossa. Nyt molemmat tytöt jo aikuisia ja maailmalla.
Aika kultaa muistot ja minulla on nyt ihan hyviä muistoja rakastumisesta ja seurusteluajastamme. Se virheeni oli perustaa perhe ensirakkauden kanssa. Olen kumminkin antanut itselleni ja ex-miehelle anteeksi. Sain siitä suhteesta kumminkin kaksi maailman ihaninta lasta.
Tänä päivänä nautin jokaisesta tasapainoisesta ja tavallisesta päivästä uuden mieheni kanssa. Jonkun mielestä elämämme voi olla tylsää, minusta se on ihan tavallista ja rauhallista. Olen onnellinen ilman sitä ydinperhettä.
Sorry pitkä sepustus, samastuin tunteisiisi.
Vierailija kirjoitti:
Mä niin tunnistan tuon sinun unelmasi ydinperheestä, se oli omanikin, unelma.
Tapasin unelmieni miehen opiskeluaika, sukat vaan pyöri jaloissa. Olimme molemmat opiskelijoita, rakastuttiin, opiskeltiin, juhlittiin ja matkusteltiin paljon. Muutettiin pian yhteen ja valmistumisen jälkeen mentiin naimisiin ja töihin. Elämä oli yhtä juhlaa. Reilun neljän vuoden päästä synnytin esikoistyttäremme. Mies tuli sairaalaan humalassa katsomaan tyttöä kaverinsa kanssa. Ylpeä isä, mutta ihan päissään, kaverikin oli nolona. Kätilö oli älyttömän vihainen minulle, mutta miehelle ei sanonut mitään.
Opiskeluaikana minäkin tykkäsin ottaa enemmän kun juhlimme, mutta raskaus ja imetyssaikana kun itse oli selvinpäin niin ero alkoholin käytössämme ja elämäntyylissä oli valtava. Mies oli viikot pitkää päivää töissä ja viikonloput humalassa, minä vauvan kanssa yksin. Asiasta keskusteltiin, mies lupasi vähentää ja minä olin umpirakastunut, näin kaiken vaalenpunaisten lasien läpi. Saimme toisen tytön, miehen meno ei hiljentynyt sen kummemmin, mutta minä pidin yllä kulisseja. Ydinperhe unelmaani.
Esikoinen oli noin kolmivuotias kun esikoisen päiväkerhon opettaja halusi jutella kanssani. Kerhossa oli käyty läpi vanhempien töitä ja tyttöni oli esittänyt hoipertelevaa humalaista kun oli tullut hänen vuoro kertoa isän työstä. Jatkoin kulissien ylläpitämistä vielä pari vuotta. Mies kärysi ratista, käytiin läpi työpaikan hoitoonohjaus. Mies lopetti monta kertaa ja aina aloitti uudestaan.
Lopulta yhdeksän vuoden yhteisen elämän jälkeen valitsin vihdoin lapset. Se ei tarkoittanut että luovutin vaan tein uuden priorisoinnin, lapset ensin. Jälkikäteen miettiessä koin syyllisyyttä siitä että lapset joutuivat elämään alkoholistiperheessä, esikoinen viisi vuotta ja jo muisti asioita. Yksinhuoltajuus oli minulle alussa ihan hirveä häpeä, mutta lopulta se aurinko paistaa risukasaankin.
Kymmenen vuotta meni ennenkuin olin valmis seurustelemaan uudestaan. Yhteen muutettiin vasta kun esikoinen oli lähtenyt opiskelemaan ja kuopus lukiossa. Nyt molemmat tytöt jo aikuisia ja maailmalla.
Aika kultaa muistot ja minulla on nyt ihan hyviä muistoja rakastumisesta ja seurusteluajastamme. Se virheeni oli perustaa perhe ensirakkauden kanssa. Olen kumminkin antanut itselleni ja ex-miehelle anteeksi. Sain siitä suhteesta kumminkin kaksi maailman ihaninta lasta.
Tänä päivänä nautin jokaisesta tasapainoisesta ja tavallisesta päivästä uuden mieheni kanssa. Jonkun mielestä elämämme voi olla tylsää, minusta se on ihan tavallista ja rauhallista. Olen onnellinen ilman sitä ydinperhettä.
Sorry pitkä sepustus, samastuin tunteisiisi.
Kiitos sinulle. Ihanaa, että olet löytänyt onnen kaiken koetun jälkeen.
Lohdullusta kuulla, että olet nyt onnellinen. Ehkä määkin osaan joskus nauttia siitä mitä olen saavuttanytut.
Mua välillä hävettää, kun itken rakkaalle menettyä unelmaa. Onneksi hän on niin ihana, että ymmärtää ja lohduttaa. Ap
Tunnistan. Elin unelmaani 20 vuotta. Erosta on jo vuosia ja olen uudelleen naimisissa. Molemmilla on omia lapsia, yhteisiä ei ole, enkä haluaisi tätä suhdetta lapsilla pilata.
Me emme ole perhe, emmekä edes uusperhe. Kun tavataan lasten ollessa isoja, niin ei sitä uutta perhettä kannata alkaa rakentamaan. Tämä on parisuhde, jossa on lapsia eri kokoonpanoilla.
Älä edes yritä alkaa rakentamaan uuden miehen kanssa uutta perhettä. Aika varmasti vain petyt. Helpommalla pääset, kun rakennat toisen unelman.
On taito päästää vanhasta irti. On pakko antaa itselleen ja eksälle anteeksi, ettei pystynyt lapsille ehjää perhettä antamaan.
Koska ydinperhe ei ole ainoa oikea tapa elää. Ei ole ollut mitään "ydinperheunelmaa". En muutenkaan määrittele itseäni sen mukaan mikä (muka) on jonkun mielestä ainoa oikea perhemuoto. Uusperhe tai vaikka naisparin perhe tai mikä tahansa muu perhemuoto voi olla paljon onnellisempi kuin ydinperhe, jossa toinen tai molemmat roikkuvat vain koska luulevat sen olevan jotain "unelmaa" ja että niin kuuluu elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on nuoruudenrakkauteni kanssa kaksi alaikäistä lasta ja olemme eronneet muutama vuosi sitten. Miehellä on ollut uusia avopuolisoita, minulla seurustelukumppani, jonka kanssa en asu. Meillä ydinperhe toimii edelleen ex-mieheni kanssa, molempien parisuhteet ovat vaiheessa. Molempien kumppaneilla on omia lapsia joten ei mitään ongelmaa. Ei ole käynyt mielessäkään perustaa mitään uusperhekuvioita vaan jokaisella lapset yhden kanssa, parisuhteet sitten nykyään jokaisella toisaalla mutta ei olla vielä muutettu vakinaisesti saman katon alle vaan seurustellaan siihen asti kun voi entisestä hellittää kokonaan.
Herraisä - tajusin vasta nyt, että en ole koskaan haaveillut ydinperheestä. Johtuu varmaan siitä, että kasvoin monilapsisessa ja -riitaisessa ydinperheessä.
Jo pentuna haaveilin siitä, että isona mulla on hvtin hyvä duuni ja sit lapsi ja kissa ja koira. Mut ei niissä mun haaveissa miestä ollut. Kummallista. Olen kyllä hetero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ydinperhearki jäi sinänsä lyhyeksi, reilu kolme vuotta. Ei jäänyt mitään haaveita siitä.
Oltiin liian nuoria siihen, lasta odottaessa minä kasvoin ja olin valmis vastuuseen, mies ei niinkään. Mutta eron jälkeen hän oikeastaan kasvoi, sen jälkeen hän on ollut hyvä isä. Ensin vain pari iltaa (muutama tunti kerrallaan) viikossa ja myöhemmin sitten isäviikonlopoujen ja arkitapaamisten ja muun yhteydenpidon merkeissä.
Esikoinen on nyt jo 18-vuotias, uusperheessä eletty melkein 12 vuotta. Lisäksi perheeseen kuuluu 23- ja 21-vuotiaat ja 9-vuotias kuopus. Ja täytyy kyllä sanoa että kyllä tämä nykyinen perhe-elämä on edellistä parempaa. En kaipaa sitä nk ydinperhearkea.
Mulle on aina ollut tärkeintä lasten onnellisuus ja rakastavat vanhemmat, oli ne sitten ydin tai uusperheessä. Ei tullut mieleenkään pitää kiinni toimimattomasta ydinperheestä vain jotta pääsisi kehumaan sillä.