Kuinka kukaan selviää lapsen menettämisestä?

Ei mitenkään tai milloinkaan.. tuollaisen jälkeen en usko että ikinä voi selvitä

Sitä selviää, koska on pakko. Aika auttaa ja vaikka tapahtunutta ei koskaan unohda, niin muistelee mielellään niitä hyviä asioita.  Tosin väkivaltainen kuolema varmasti vaikeampi käsitellä ja kaikki eivät pääse välttämättä menetyksestä yli koskaan.

Ilman yhteyttä kuolintapaan ihmettelen, miten äidit eivät yhtään sääli lapsiaan jotka synnyttävät tänne kuolemaan. Tuntuuko se teistä äideistä helpolta vain unohtaa, että lapsenne tulee joka tapauksessa jonain päivänä kuolemaan? Myös luonnollinen kuolema voi olla pitkä ja tuskallinen, eikö yhtään hävetä tehdä lapsia ja kuolla mitä luultavimmin itse ensin pois ja jättää se lapsiparka yksin tähän kylmään maailmaan odottamaan omaa kuolemaansa?

Samalla tavalla kuin kissan tai koiran menettämisestä: ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ilman yhteyttä kuolintapaan ihmettelen, miten äidit eivät yhtään sääli lapsiaan jotka synnyttävät tänne kuolemaan. Tuntuuko se teistä äideistä helpolta vain unohtaa, että lapsenne tulee joka tapauksessa jonain päivänä kuolemaan? Myös luonnollinen kuolema voi olla pitkä ja tuskallinen, eikö yhtään hävetä tehdä lapsia ja kuolla mitä luultavimmin itse ensin pois ja jättää se lapsiparka yksin tähän kylmään maailmaan odottamaan omaa kuolemaansa?

mjoo... ehkä vielä tätäkin pahempaa on se, että lapsi tulee jonain päivänä elämään. Kaikki se kärsimys, mitä isä pakottaa lapsensa kokemaan ihan vain siittämällä tämän, tuntuu kohtuuttomalta. Elämä on silkkaa jatkuvaa kärsimystä monille. Miten isä voi kestää sen ajatuksen?

(puhun tässä tasapainon vuoksi vain isästä, koska edellinen puhui vain äidistä, mutta molempia vanhempiahan tämä tietysti koskee)

Pakkohan se on. Aika harva sentään tappaa itseään tai vajoaa parantumattomaan masennukseen. Ihmisen mieli on sellainen, että se kestää mitä uskomattomampia asioita kidutuksesta joukkomurhiin.