Lue keskustelun säännöt.
Miten ystävystytään? En osaa, apua!
Outolintu
15.10.2017 |
Olen jo kolmekymppinen nainen, enkä oikein osaa ystävystyä. Kärsin usein yksinäisyydestä ja eniten harmittaa kun ei ole oikein kavereita joiden kanssa lähteä tapahtumiin tai baareihin. Tämä heikentää itsetuntoa ja paljon elämää ja koettavaa jää tämän vuoksi väliin.
Aina uuden koulun alussa olen ihmetellyt miten monista ihmisistä tulee niin nopeasti toisilleen läheisiä. He jakavat näkyvästi tunteitaan ja muodostavat selkeitä kavereriporukoita. Olevan heidän olevan tekemisissä vapaallakin. Tuntuu, että usein olen aluksi ihan pidetty ja mahdollisuuksia ystävystyä olisi jos vain osaisin sen tehdä, mutta en osaa. Tuntuu kuin muilla olisi osittain salainen kieli jota en ymmärrä. Olen ajatellut, että minussa varmaan on jotain, joka ärsyttää tai karkottaa muita ihmisiä, mutten tiedä mikä se voisi olla. Täysin toivoton en ole, koska olen onnistunut saamaan muutaman kaverin?/tuttavan? Joiden kanssa olen harvakseltaan tekemisissä, mutta syvempi yhteys puuttuu. Olen myös perheellinen.
Miten päädytte jonkun ihmisen kaveriksi? Millaisia ikäeroja teillä on ja mitä teette yhdessä, kuinka usein olette yhteyksissä? Millaisia asioita kerrotte toisillenne? Miten olette tutustuneet (erityisesti jos olette suht introvertti)? Missä vaiheessa laskette toisen kaveriksi? Onko teillä erisukupuolta olevia kavereita/ystäviä, niin että kumpikaan ei odota mitään enempää? Miten olette tavanneet? Milloin kaveruus muuttuu ystävyydeksi? Nyt tuli liuta kysymyksiä, mutta minua todella auttaisi jos joku sosiaalisesti taitava jaksaisi vastata.
Kommentit (4)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun pitää hakeutua omanhenkisten ihmisten seuraan.
Mulla sama ongelma. Mulla ei ole ollut kavereita enää niin moneen vuoteen, että en varmaan enää edes osaisi olla kenekään kaveri, jos sellaisen sattusin saamaan. Kaverittomuuteen on tottunut ja turtunut. On mulla avopuoliso ja hän on paras ystäväni, mutta toisinaan sitä kaipaa naisseuraakin.
En ole koskaan oikein ollut ihmissuhteissa hyvä. Lapsena oli kyllä kavereita, muttei koskaan yhtään sellaista tosiystävää. Lukiossa oli koulukavereita, mutta vapaa-ajalla en juuri viettänyt aikaa heidän kanssa. Yliopistossa sitten putosin totaalisesti kelkasta samalla, kun muut ryhmäytyivät kuin silmää räpäyttämällä. Tiedän, etten ole sosiaalisesti kovin älykäs tai lahjakas. Olen myös vahvasti introvertti, vaikuttanee kaverittomuuteen sekin. En ole jaksanut kovin aktiivisesti enää vuosiin edes etsiä potentiaalisia ystäväehdokkaita. Nuorempana, jolloin kärsin paljon enemmän tästä kaverittomuudesta koetin etsiskellä nettipalstoilta ym. ystäviä, mutta ei onnistunut. Nyt olen passivoitunut enkä nykyisessä elämäntilanteessa tapaa uusia ihmisiä, ja jos tapaisinkin, samat ongelmat olisivat edessä. Tiedän myös tarvitsevani paljon aikaa tutustua uusiin ihmisiin. Olen hitaasti lämpeävä ja varautunut.
Olen myös hakeutumassa uusiin opintoihin lähitulevaisuudessa ja pelkään/tiedän jääväni siellä suurella todennäköisyydellä yksin muiden ryhmäytyessä. Yksinäisyys muussa arjessa ei tunnu niin pahalta kuin juuri noissa tilanteissa, joissa se yksinäisyys nousee esiin muiden nähtäväksi ja siihen liittyy vielä ulkopuolisuus.
Kouluissa ja työpaikoilla suurin osa on ei ystäväainesta. Aina joku on muuta. Se pitää vaan tunnistaa kuka on omanhenkinen. Sellaiseen voi ystävystyä ja ehdottaa yhteistä tekemistä.