Aion lähettää tämän runon äidilleni seuraavana äitienpäivänä

Elo on kipua, sanoi äitini mulle.

Heitettiin kasvava taimi autiomaahan. Paahtava valo ei sovi herkimmille, taivutettiin synkkään pimeään, ikuiseen yksinäisyyteen.

Varttuva varsi ei valoa tarvi.
Työnsin pääni hiekan alle.

Pahuuden taimen ei satuja tarvi, ilot on tarkoitettu paremmille.
Lehdettä vartuin. Kokemuksilta vältyin.

Terälehdet on hienommille, ei valoon taipujille.
Pääni katkoin. Oman elonhedelmän luovutin toiselle valoa kantamaan, parempaa etsimään.

Tuulessa toivoin aurinkoon lentävän,
kunhan ei pala poltteessa elämän antajan.

Nyt tarjoaa varjoa omalle äidilleen.
Niin vapaasti tuo toinen versova taimi.

Ei ole samaa äidissä ja lapsessa.
Silloin tajusin, elämää ymmärsin.

Niin vapaasti valuvat kyyneleet tarjoavat kasvun toiselle valoon,
vaikka valuvatkin samalla omat elon pisarat.