Elämää varjostaa huono lapsuus..

Luin huomenna televisiosta tulevan Tuhkimotarinoita jakson "Julman isän varjosta" henkilön kertomuksen ja täytyy sanoa, että olen itkenyt tänään todella paljon. Niin paljon yhteneväisiä kokemuksia, joskin omalla kohdalla se piinaaja oli oma äiti.

Välillä mietin, että ovatko muistoni edes totta, että voinko todella olla kokenut mitä olen ja silti olla tässä täysissä järjissä. Mutta kun luin tuon tarinan, niin tajuan että on muitakin, jotka ovat kokeneet oman vanhemman taholta syvälle vaikuttavia asioita.

Elän tällä hetkellä hyvää elämää. Nautin arkisista asioista ja elän asenteella elämä on tässä ja nyt. On työ, lapset, erittäin ihana puoliso. Matka tähän hetkeen on ollut raastavaa ja jatkuvasti joutuu työstämään omia kokemuksia ja niiden heijastuksia omaan elämään. Olen katkaissut välit äitiini ja sen myötä elämäni on kohentunut ja olen oppinut "itsekkääksi". Exäni kutsuikin minua sairaan itsekkääksi siinä vaiheessa, kun aloin ottaa omaa elämääni haltuun. Tiemme erosivat ja olen saanut elämääni ihmisen, joka tukee minua. Ja ymmärtää, hän on ainoa, jolle olen uskaltanut kertoa huonoja kokemuksiani.

Minua surettaa se, että huonot kokemukset kulkevat aina varjona mukana. Juuri kun luulee päässeensä selville vesille, niin jokin syöstää alas. En saa mieltäni sellaiselle tasolle, että en välittäisi kokemuksistani, että ne eivät tuntuisi niin raskaalta. Ne kaikki ovat osa minua. En haluaisi, että ovat osa minua. En halunnut surkeaa lapsuutta ja nuoruutta, en äitiä, joka alentaa minut joka tasolla. Lapsena, nuorena, jopa äitinä ja puolisona.

Jos mitään hyvää kokemukseni ovat tuoneet, niin sen, että yritän olla hyvä äiti lapsilleni. Että ymmärrän, miten joillakin asioilla voi olla merkitystä ja vaikutusta koko loppuelämän. En ikinä haluaisi, että omat lapseni joutuisivat kantamaan henkisesti samaa taakkaa kuin minä. Ja teen kaikkeni, ettei niin kävisi..