Parisuhde: kahlitseeko siinä aina väistämättä toista?

Olen itse aina ollut seurustelevaa tyyppiä ja kahden ihmisen uskollinen parisuhde on ollut tärkeä asia. Viime vuosina olen kuitenkin enemmän ja enemmän ajatellut sitä, että onko se täysin epärealistinen ajatus, että yksi ihminen voisi tyydyttää kaikki tarpeet. Tai no, ei tietenkään KAIKKIA tarpeita tarvitse, koska onhan meillä useimmilla myös ystäviä eikä tarpeiden tyydytystä ole yleensäkään tervettä ripustaa toiseen. Mutta tarkoitan sitä, että parisuhteen osa-alueet toimisivat: arki toimii, tehdään asioita yhdessä, keskustellaan, jaetaan samanlaiset arvot, seksi jne.

Itse olen tällä hetkellä suhteessa, jossa koen, että rakastamme syvästi toisiamme, jaamme samanlaisen maailmankuvan, arki rullaa, matkustamme ja teemme hauskoja juttuja yhdessä. Viihdymme toistemme seurassa ja se on molemmille tärkeää. Yksi osa-alue, jossa eroamme on kuitenkin seksuaalisuus. Itselleni riittää pari kertaa viikossa seksiä, mieheni haluaisi mieluiten pari kertaa päivässä. Hän myös mielellään toteuttaisi erilaisia fantasioita, minä olen rauhallisempi ja perinteisempi, varmaan myös tylsempi. Jonkun verran siis kamppaillut sen kanssa, onko minulla oikeutta vaatia, että mieheni tyytyy vähempään kuin luontainen tarve olisi. Johtaako tyytyminen turhautumiseen jossain vaiheessa? Seksi on yksi parhaita asioita elämässä, joten endorfiinipurkauksia soisi kaikille mahdollisimman paljon. Toki voin harrastaa seksiä enemmän kuin itseni tekee mieli mutta onhan se erilaista silloin, kun oikeasti haluaa toista hulluna.

Samalla tavalla "epäsuhta-alueena" voi olla joku muu suhteen osa-alue. Toki voi ajatella, että sellaista elämä on - kun jotain saa, jostain muusta joutuu luopumaan. Itse olen kuitenkin vakavissani välillä miettinyt, olisinko parempi ihminen, jos sallisin seksin myös muiden kanssa. Se kaikki muu, mitä meillä on niin vaalittavanarvoista...

Ajatuksia?