Superonnellinen nykyään

Sain ensimmäisen todellisen ystävän 24-vuotiaana. Sitä ennen elämäni oli ollut oikeasti kamalaa. Tiesin, että minussa oli jokin vialla mutta yksikään "ystävistäni" ei tukenut minua. Suurin virheeni oli jatkuva tunteiden pidättäminen sosiaalisissa tilanteissa, koska perheessäni ei oltu totuttu näyttämään tunteita. Olen nykyään sinut asian kanssa, mutta tuntuu että vanhoille "ystävilleni" on jokin ongelma että olen nykyään onnellinen. Joskus vahingossa kuulin huhun, että minusta levitellään inhottavia huhuja, jotka eivät pidä paikkaansa. Pelkään joskus, että törmään näihin ihmisiin ja saan kuunnella jatkuvaa arvostelua siitä etten ole osannut toimia täysin oikein heidän kanssaan. Tunnen syvää myötätuntoa kaikkia yksinäisiä susia kohtaan, jotka yrittävät parhaansa tulla toimeen valtaväestön kanssa.

Hyviä puolia tässä on se, että minulla ei ole tarvetta hakea sosiaalista hyväksyntää. Teen asioita itseni takia ja toki nykyisten rakkaiteni. Työelämässä kylläkin on välillä rankkaa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa kuulla ihmisten analyyseja heidän harrastuksistaan, mitä lapset ovat tehneet tai kuinka maahanmuuttajat tulisi karkottaa Suomesta. Onneksi on olemassa myös helmiä, jotka ymmärtävät että me olemme erilaisia ja hakevat minun kanssaan jotain yhteistä puhuttavaa jos sosiaalinen tilanne sitä vaatii.

Kun vaan uskoo itseensä, niin jonain päivänä löytää tasapainon tässä hullussa maailmassa :). Ei ole yhtä oikeaa tapaa elää, mutta henkinen kasvu on paikallaan jos elämäntyyli on itselleen tai ympäristölle vahingollinen.