Mitkä olivat masennuksesi ensi oireet?

Ajatukset kiersivät loputonta kehää. Tätä alkuvaihetta kesti jotain puolitoista vuotta, sitten aloin oireilla muutenkin ja lopulta menin lääkäriin todella ahdistuneena ja sain diagnoosin masennuksesta.

Vuosia odotettu vauva oli vasta syntynyt. Halusin peruuttaa tapahtuneen, halusin antaa vauvan pois.

Kun masennus oli kunnolla päällä niin unettomuus ja ruokahaluttomuus ja kaiken merkityksettömyys.

Vierailija kirjoitti:

Ajatukset kiersivät loputonta kehää. Tätä alkuvaihetta kesti jotain puolitoista vuotta, sitten aloin oireilla muutenkin ja lopulta menin lääkäriin todella ahdistuneena ja sain diagnoosin masennuksesta.

Itsetuhoisia ajatuksia vai millaisia tarkemmin?

Voimattomuutta ja kiinnostuksen puutetta kaikkeen. Rakas ja pitkäaikainen harrastuskin maistui puulta. 

Ahdistun nykyään aika helposti, jään miettimään mitä sanoin, sanoinko jotain väärää tai pahasti, ylianalysoin kaiken ja huomaan ahdistuvani jo aika pienestäkin. Välillä puhelimeen vastaaminen tai vastaamatta jättäminen tuntuu työläältä ja ahdistavalta..

Vierailija kirjoitti:

Ahdistun nykyään aika helposti, jään miettimään mitä sanoin, sanoinko jotain väärää tai pahasti, ylianalysoin kaiken ja huomaan ahdistuvani jo aika pienestäkin. Välillä puhelimeen vastaaminen tai vastaamatta jättäminen tuntuu työläältä ja ahdistavalta..

Voikohan nämä oireet johtaa myöhemmin masennukseen?

Voiko masennukseen sairastumisen jotenkin estää? Kertokaa, jos mitä vain vinkkejä ja toimintatapoja..

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Muistan että sanoin että olin kuin lastu laineilla, ei mitään kiinnekohtaa.

Kauheeta ajatella jälkeenpäin.

En ollut ikinä ollut yksin vaan 25v parisuhteessa.

No, nyt olen toipunut, omilla jaloillani ja oma elämä, paljon kivaa maustetta...

Aikansa se vie ja jossain vaiheessa tajuaa hakea apua, ainakin jos on nainen.

Kesti vuosia ennen kuin tajusin sairastavani masennusta. Jälkeenpäin ajateltuna eka merkki oli aloittamisen ja lähtemisen vaikeutuminen noin kolme vuotta aikaisemmin. Jos oli joku meno jonnekkin, niin se tuntui epämiellyttävämmältä kuin aikaisemmin. Ja kynnys uusiin asioihin nousi.

Sen jälkeen tuli pikkuhiljaa unettomuus ja unettomuuden myötä väsyin enemmän. Jossain vaiheessa jouduin lopettamaan juokseminen, koska lenkin jälkeen olin kuin jyrän alle jäänyt ja liikunta väsytti entisestään. Sitten alkoivat ahdistuskohtaukset, jotka kestivät tunteja ja tulivat milloin sattuivat. 

Lopulta en saanut enää itseäni rauhalliseksi ahdistuskohtausten jälkeen joten hakeuduin vapisevana koulun terkkarille. Hän järjesti minut samantien hoitoon. Seuraavat kaksi vuotta itkin terapiassa, mutta pikkuhiljaa se kuuluisa horisontti tuli näkyviin ikuisen pimeyden keskeltä. Mitään varsinaista syytä masennukselle en löytänyt.

Muistan jopa hetken kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin rehellisesti vittuuntunut ja kiukkuinen. Itkin ilosta, kun tajusin että vihdoinkin tunnen aitoa tunnetta, eikä sielu olekaan pelkästään loskaista harmautta.

Terapian aikana söin myös masennuslääkettä, joka auttoi myös uniongelmiin. Lääke ei turruttanut, vaan lähinnä katkaisi pahimmat syöksyt ahdistuskohtauksilta ja siten oli enemmän voimia arjesta selviytymiseen ja opiskeluun. Ja kun sai nukuttua paremmin, niin henkiset voimavarat kasvoivat.

Nyt olen terve, valmistuin normaaliajassa, olen työelämässä ja kaikki on hyvin.  Masennuksesta voi selvitä ja jos se tuleekin takaisin, niin sen kanssa pärjää paremmin, kun ymmärtää eron masennuksen ja tavallisen alakulon välillä. Lääkkeitä ei pidä pelätä; ne eivät turruta tunteita, vaan estävät putoamasta pahimpaan kuoppaan. 

Masentunut ihminen joutuu selviytyäkseen tekemään sellaista, mikä sotii kaikkia senhetkisiä tunteita ja oloa vastaan. Vähän sama kuin kuolemantuomion saanut syöpäpotilas, joka päättää lopettaa tupakanpolton ja pyrkii terveelliseen elämään; ei tunne että olisi mitään toivoa paremmasta tai että minkään tekemisestä olisi mitään järkeä, koska kuolema tulee kuitenkin pian. Ja silti yrittää, että saisi pedin edes pedattua aamulla ja hiukset harjattua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Hassu juttuhan tässä on se, että päällisin puolin kukaan ei osaisi arvata missä kuosissa oikeasti olen ollut suurimman osan elämästäni. Perusmasennuksesta on jo muodostunut kiinteä osa persoonaani, mutta sellainen jonka pystyn peittämään. Yritän välttää kuormittamasta muita omilla ongelmillani.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi iskeä keneen tahansa, eikä sen puhkeamista voi etukäteen ennustaa, vaikka tietyt tekijät lisäävätkin sen riskiä. En ole kuullut, että kukaan olisi välttänyt lasten hankkimista synnytyksen jälkeisen masennuksen pelossa. No, kolmatta lasta en sentään aio hankkia. Molemmat lapseni ovat kaikesta fiksuja, elämäniloisia ja terveitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Hassu juttuhan tässä on se, että päällisin puolin kukaan ei osaisi arvata missä kuosissa oikeasti olen ollut suurimman osan elämästäni. Perusmasennuksesta on jo muodostunut kiinteä osa persoonaani, mutta sellainen jonka pystyn peittämään. Yritän välttää kuormittamasta muita omilla ongelmillani.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi iskeä keneen tahansa, eikä sen puhkeamista voi etukäteen ennustaa, vaikka tietyt tekijät lisäävätkin sen riskiä. En ole kuullut, että kukaan olisi välttänyt lasten hankkimista synnytyksen jälkeisen masennuksen pelossa. No, kolmatta lasta en sentään aio hankkia. Molemmat lapseni ovat kaikesta fiksuja, elämäniloisia ja terveitä.

"Kaikesta huolimatta fiksuja.."

Olin tyytymätön kaikkeen, negatiivinen ja melkein koko ajan huonolla tuulella. Sitten jäin yhtäkkiä työttömäksi, ja läheiseni sairastui vakavasti, minkä jälkeen romahdin ja minun oli pakko hakea apua. Jollain tavalla masentunut olin ollut jo pidempään ennen noita tapahtumia. Ne olivat kuitenkin konkreettinen syy mennä lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Hassu juttuhan tässä on se, että päällisin puolin kukaan ei osaisi arvata missä kuosissa oikeasti olen ollut suurimman osan elämästäni. Perusmasennuksesta on jo muodostunut kiinteä osa persoonaani, mutta sellainen jonka pystyn peittämään. Yritän välttää kuormittamasta muita omilla ongelmillani.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi iskeä keneen tahansa, eikä sen puhkeamista voi etukäteen ennustaa, vaikka tietyt tekijät lisäävätkin sen riskiä. En ole kuullut, että kukaan olisi välttänyt lasten hankkimista synnytyksen jälkeisen masennuksen pelossa. No, kolmatta lasta en sentään aio hankkia. Molemmat lapseni ovat kaikesta fiksuja, elämäniloisia ja terveitä.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi tosiaan "iskeä" keneen tahaansa. Siitä ei olekaan kyse. Vaan siitä, että olit huonossa kuosissa jo siinä vaiheessa, kun päädyit raskaaksi: "En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni."

Tuo on pelkää selittelyä ja itsensä pettämistä ja äärimmäisen itsekkään ihmisen puhetta, että perustelet lapsien saamista sillä että pahaa oloasi ei sinusta ulospäin huomaa ja sen pytyt peittämään. Tiedoksesi, että lapset kärsivät satavarmasti. Vaikka tämä ei lapsista välttämättä (vielä) näy ja sinä et tätä suostu myöntämään. Oireilevat kyllä sitten myöhemmin. Tulet tämän kyllä vielä näkemään ja kokemaan ja ehkä sitten vasta tajuat oman vastuusi. Ei todellakaan ole olemassa sellaista äitiä, jonka noinkin pahat oireet eivät jättäisi jälkiä lapsien persoonaan ja vaikuttaisi äitiyteen. Kiistät tämän tietysti, mutta kuten sanoin niin aika tulee näyttämään kumpi oli oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Hassu juttuhan tässä on se, että päällisin puolin kukaan ei osaisi arvata missä kuosissa oikeasti olen ollut suurimman osan elämästäni. Perusmasennuksesta on jo muodostunut kiinteä osa persoonaani, mutta sellainen jonka pystyn peittämään. Yritän välttää kuormittamasta muita omilla ongelmillani.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi iskeä keneen tahansa, eikä sen puhkeamista voi etukäteen ennustaa, vaikka tietyt tekijät lisäävätkin sen riskiä. En ole kuullut, että kukaan olisi välttänyt lasten hankkimista synnytyksen jälkeisen masennuksen pelossa. No, kolmatta lasta en sentään aio hankkia. Molemmat lapseni ovat kaikesta fiksuja, elämäniloisia ja terveitä.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi tosiaan "iskeä" keneen tahaansa. Siitä ei olekaan kyse. Vaan siitä, että olit huonossa kuosissa jo siinä vaiheessa, kun päädyit raskaaksi: "En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni."

Tuo on pelkää selittelyä ja itsensä pettämistä ja äärimmäisen itsekkään ihmisen puhetta, että perustelet lapsien saamista sillä että pahaa oloasi ei sinusta ulospäin huomaa ja sen pytyt peittämään. Tiedoksesi, että lapset kärsivät satavarmasti. Vaikka tämä ei lapsista välttämättä (vielä) näy ja sinä et tätä suostu myöntämään. Oireilevat kyllä sitten myöhemmin. Tulet tämän kyllä vielä näkemään ja kokemaan ja ehkä sitten vasta tajuat oman vastuusi. Ei todellakaan ole olemassa sellaista äitiä, jonka noinkin pahat oireet eivät jättäisi jälkiä lapsien persoonaan ja vaikuttaisi äitiyteen. Kiistät tämän tietysti, mutta kuten sanoin niin aika tulee näyttämään kumpi oli oikeassa.

Kyllä, sanon kommenttiisi höpöhöpö. Olen kaikesta huolimatta hoitanut parhaani mukaan opiskeluni, työni ja lapseni ja elänyt hyvin pitkälle ns. normaalia elämää. Yhtenäkään päivänä en ole jäänyt sänkyyn makaamaan, vaikka monena olisi tehnyt mieli.

Elämässähän harvoin kaikki on täydellistä, ja ongelmansa kullakin. Perheissä saattaa olla työttömyyttä, alkoholismia, sairauksia, avioeroja, tapaturmia jne. Joitakin ongelmia voi omalla käytöksellään välttää, mutta esim sairaudet, tapaturmat ja työttömyys voivat kohdata ketä tahansa. Lapset kärsivät näistäkin, mutta harva jättää niidenkään pelossa lapset hankkimatta. Vaikkei ihmisen elämässä olisi edes mitään erityisiä vastoinkäymisiä, on elämä perusluonteeltaan rankkaa ja kaikki kärsivät tavalla tai toisella. Minulla sattuu olemaan tämä ongelma, masennus, mutta sen kanssa pärjään parhaani mukaan. Joltain kantilta voisi jopa ajatella, että tämä sairaus auttaa olemaan parempi äiti, koska se on pakottanut kohtaamaan oman vajavaisuutensa ja miettimään itseä ja elämää varsin laajalti. Kovat ajat, oman vajavaisuuden ja elämän epätäydellisyyden kohtaaminen opettaa suhtautumaan empaattisemmin muita ihmisiä kohtaan ja hyväksymään vajavaisuuden myös muissa ihmisissä. Ja iloitsemaan hyvistä hetkistä, niitäkin on. Huonoinakin aikoina minun lapseni tietävät olevansa rakastettuja ja iloksi vanhemmilleen.

Otathan huomioon, että lapsilla on myös hyvä isä ja läheiset isovanhemmat , jotka ovat olleet aktiivisesti osallisina lasteni elämässä. Vaikka varhainen vuorovaikutus ym asiat ovat lapsen hyvinvoinnille tärkeitä, lapsen elämään kuuluu myös muita turvallisia, merkityksellisiä ja tervettä kehitystä tukevia ihmissuhteita.

Mulla ollut useampi masennusjakso, kaikille yhteistä on ollut, että alkavat unettomuudella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluivat sairauden pelko ja ajatukset lähestyvästä kuolemasta, tunne siitä, että ympärillä on vain mustaa tyhjyyttä, unettomuus ja somaattinen oireilu.

Ja päätit sitten kuitenkin lisääntyä, vaikka olit tuollaisessa kuosissa? Kivat lapsellesi.

Hassu juttuhan tässä on se, että päällisin puolin kukaan ei osaisi arvata missä kuosissa oikeasti olen ollut suurimman osan elämästäni. Perusmasennuksesta on jo muodostunut kiinteä osa persoonaani, mutta sellainen jonka pystyn peittämään. Yritän välttää kuormittamasta muita omilla ongelmillani.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi iskeä keneen tahansa, eikä sen puhkeamista voi etukäteen ennustaa, vaikka tietyt tekijät lisäävätkin sen riskiä. En ole kuullut, että kukaan olisi välttänyt lasten hankkimista synnytyksen jälkeisen masennuksen pelossa. No, kolmatta lasta en sentään aio hankkia. Molemmat lapseni ovat kaikesta fiksuja, elämäniloisia ja terveitä.

Synnytyksen jälkeinen masennus voi tosiaan "iskeä" keneen tahaansa. Siitä ei olekaan kyse. Vaan siitä, että olit huonossa kuosissa jo siinä vaiheessa, kun päädyit raskaaksi: "En osaa sanoa, olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut teini-iästä saakka koko aikuisikäni. Itseinho ja tarkoituksettomuuden tunne sekä luulosairaus ja ahdistuneisuus ovat olleet leimallisia olemassaololleni."

Tuo on pelkää selittelyä ja itsensä pettämistä ja äärimmäisen itsekkään ihmisen puhetta, että perustelet lapsien saamista sillä että pahaa oloasi ei sinusta ulospäin huomaa ja sen pytyt peittämään. Tiedoksesi, että lapset kärsivät satavarmasti. Vaikka tämä ei lapsista välttämättä (vielä) näy ja sinä et tätä suostu myöntämään. Oireilevat kyllä sitten myöhemmin. Tulet tämän kyllä vielä näkemään ja kokemaan ja ehkä sitten vasta tajuat oman vastuusi. Ei todellakaan ole olemassa sellaista äitiä, jonka noinkin pahat oireet eivät jättäisi jälkiä lapsien persoonaan ja vaikuttaisi äitiyteen. Kiistät tämän tietysti, mutta kuten sanoin niin aika tulee näyttämään kumpi oli oikeassa.

Puhutko tuntemattomille noin ilkeästi myös kasvotusten? Mitä mieltä olet muista epätäydellisistä vanhemmista? Jotkut esim ovat ilkeitä toisille ilman mitään syytä ja silti hankkivat lapsia. Osalla ihmisistä on fyysisiä sairauksia, taloudellisia vaikeuksia, joutuvat onnettomuuksiin. Ja samalla kasvattavat lapsensa. Jos lapset eivät kestäisi elämää ihmiskunta olisi jo aikaa sitten kuollut sukupuuttoon. T. Ei ap

Mulla alkoi sillä että tunteet meni laidasta laitaan 5min moneen kertaan.