Oliko sinulla 30 kriisiä ja jos oli miten se oirehti?

Oli jonkin asteinen. Lähinnä siitä että olin 5 vuotta roikkunut suhteessa joka ei edennyt mihinkään ja mietin että tätäkö se sitten on? Että onko tähän tyytyminen? Sitten suhde ajautui eroon ja oli aika villi se kesä kun täytin 30.. varmaan sitä kriiseilyä. Sittemmin kriisi tasoittui ja nyt 30+ tuntuu huomattavasti paremmalta kuin 20+ :)

No ihan hirvee. Tuntui siltä, että tässä se elämä nyt sitten oli. Kävin psykologin juttusilla, kun niin sairaasti ahdisti. Sain paniikkikohtauksia.

Mut sitten meninkin naimisiin ja sain kolme lasta. Kyllä se siitä sitten alkoi mennä ohi.

Tuli vähän sellainen olo, että tätäkö tää elämä sitten oli. Muut ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia eikä itellä ollut vielä poikuuskaan menny saati yhtään suhdetta takana

Kyllä, minulla on ollut juurikin noin 30 kriisiä, milloin mistäkin asiasta. Miehistä, lapsista, työstä, rahasta, elämästä.

Ihan kamala oli kolmenkympin kriisi. Mutta kasvattava. Vähän kuin uhmaikä mutta aikuisella. 

Kyllä te selviätte ja teistä tulee vielä upeampia!

Mulla ei onneksi ole kolmeakymmentä kriisiä, taidan olla onnekas.

Ei kolmenkympin kriisiä kannata ottaa. Todellinen kriisi-ikä etenkin naiselle on neljänkymmenen kohdalla. Jos ei siihen mennessä ole ura ja perhe-elämä kohdillaan (lapset tehtynä), niin molemmat voi aika lailla unohtaa. Ulkonäkökin alkaa väistämättä rupsahtamaan. Shite.

Kyllä, hain mm. opiskelemaan, laitoin kämpän uusiksi jne

Hehee joo on parhaillaan. Tässä vatvon uudelleenkouluttautumista ja ahdistun siitä, kun oon alkanut rypistyä. Mulla on hyvä työ, toivottu yksi lapsi, kiva koti ja oon naimisissa ihan onnellisesti. On vaan alkanut hiipiä semmonen tyytymättömyys moneen asiaan, ja hinku kaikenlaisiin muutoksiin (värjäsin mm tummat hiukseni vaaleiksi) ja oon uusinut vaatekaappia. Semmonen kumma fiilis, että nyt pitäis ehkä alkaa olla oikeesti aikuinen vai heittäytyiskö lillumaam vielä hetkeksi yliopistoon leikkimään nuorta, kulkis siellä se Kånken selässä ja vähän kävis juhlimassa. Tekis mieli lähtee reppureissulle Eurooppaan tai oikeestaan olla kotona villasukissa perheen kanssa. Ehkä jotain vapauden haikailua tää mulla on ja semmosta pinnallista kriiseilyä. Ja myös sitä, että mitäs seuraavaksi.

Terveys alkoi pahasti pettämään itellä 30vuotiaana ja työkyvyttömyyseläke taitaa olla edessä :( 

On. Tekee mieli heittää avioliitto ja lapset vaihtoon. Koitan nyt vaihtaa paikkakuntaa ja vaihtaa alaa, josko rauhottais tätä tyytymättömyyttä kaikkeen, joka vellonut päällä jo useamman vuoden.

Parhaillaan. Tekisi mieli heivata mies ja lapset mäkeen kun nuoruutta on vielä hetki jäljellä, tuntuu että olen hukannut kokonaisen vuosikymmenen. Jotenkin helpottavaa että samoja fiiliksiä on muillakin ihan elämäntilanteesta riippumatta.

Sain lapsen ja erosin. Koko elämä meni uusiksi ja hyvä niin.

Syvä kolmenkympin kriisi oli se, etten ollut opiskellut valmiiksi mitään tutkintoa, olin vaan tylsässä työssä päivästä toiseen. Myös avioliitto oli kriisissä kun mies ei halunnut parantaa suhdetta, ei halunnut tukea mua opinnoissa, eikä yleensäkään että olisin harrastanut mitään muuta kuin kotona istumista hänen kanssaan.

Itse tunsin selvästi että halusin matkustaa, nähdä maailmaa, oppia uusia asioita, saada ammatin, löytää itseni, ja yleensäkin elämän, jossa oli joku kehityskaari.

Otin sitten avioeron, irtisanouduin työpaikasta ja lähdin kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Sillä se kriisi loppui ja aloin elää mun oikeaa omaa elämääni. Sillä tiellä olen edelleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin :)

Ihan kylmät väreet käy selkäpiissä kun ajattelen mitä mun elämäni olisi ollut ellen olisi uskaltanut repäistä itseäni pois epätyydyttävästä entisestä elämästäni.

30v ei ole yleensä vielä mitään mutta 40v ja etenkin 50v onkin sitten eri asia......