En voi pitää isää isänäni

Minusta tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut isää.

Hän ei ole koskaan oikeasti osallistunut elämääni, ei minun eikä sisarukseni. Hän ei osallistunut lastenhoitoon käytönnössä ollenkaan, vaan lastenhoito jäi aina äidin vastuulle. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Muistan hänen olleen meidän kanssa ehkä kolme tai kertaa elämäni aikana. Eräällä kerralla kun olimme molemmat alle kouluikäisiä, veljelle sattui onnettomuus, josta onneksi selvittiin säikähdyksellä. Mutta se johtui siitä, että tämä isä oli jättänyt meidät yksin asuntoon ja mennyt itse toiseen huoneeseen nukkumaan, ovi kiinni tietysti. Seuraavan kerran äiti uskalsi jättää meidät sen vastuulle, kun olin jotain 10-vuotias ja veli vähän nuorempi, mutta kouluikäinen kuitenkin.

Niin kauan kuin muistan, isä on ollut pelottava. Se hermostui aina ihan älyttömän helposti ja uhkaili piiskaamisella ja muulla. Joskus se retuutti kovakouraisesti hermostuessaan jostain täysin mitättömästä asiasta. Joskus pelkäsin mennä koulusta kotiin, jos se oli "äreällä" tuulella. Hänen mielenterveysongelmansa ovat näkyneen käytöksessään muutenkin. Äkkipikaisuus ja huutaminen oli kuitenkin sellaisia, mitä pelkäsin eniten.

Lisäksi sellainen yleinen etäisyys ja välinpitämättömyys. Vaikka hän asui samassa asunnossa, ei tuntunut siltä, että olisi ollut mitään isää. Ihan kuin se ei olisi koskaan halunnutkaan olla isä. Kamalaa sanoa, mutta muistan aistineeni tämän jo alle kouluikäisenä. Usein tietysti ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun isä ei ollutkaan sellainen, niin kuin "kaikilla muilla". Lapsena halusin niin kovasti sellaisen isän, joka välittäisi ja joka tuntuisi isältä.

Onko muilla samoja fiiliksiä?