Miten epäonnistumisen pelosta pääsee eroon?

Kuulostaa minulta. En varmaan osaa auttaa, mutta joskus ehkä se, että päättää vain "rysäyttää" asian eli mennä täysiä päin todennäköiseen/mahdolliseen epäonnistumiseen, voi madaltaa kynnystä jatkossa? Kun huomaa kuitenkin selvinneensä siitä hengissä, eivätkä vahingotkaan kenties ole kovin suuria.

Kuulostaa huijarisyndroomalta. Minä ja sisarukseni olemme malliesimerkkejä ko. ilmiöstä. :D Sisarukseni vetkuttelee asioiden hoitamista epäonnistumisen pelosta samalla tavalla kuin ap. Minä taas perfektionistina viilaan kaikissa asioissa pilkkua ja uuvun suorituspaineisiin. En ole vielä keksinyt mikä tähän auttaisi, mutta voin tulla kertomaan, kun keksin. :) Youtubesta löytyy ainakin hyviä videoita aiheesta.

Tilanteessa jossa olit pelkoon liittyen, tee samoin ja selätä se.  Siedätyshoito.

Huijarisyndrooma kuulostaa mielenkiintoiselta, pitää tutustua tarkemmin.

Minulla tämä liittyy kaikista eniten aloittamisen vaikeuteen, jossa en pysty aloittamaan yksinkertaistakaan asiaa vaan vetkuttelen päivästä toiseen. Haittaa niin kotona kuin töissä.

-ap

Ainoa keino on mennä niihin pelottaviin tilanteisiin. Tehdä pelottavia asioita. Jos epäonnstuu, niin miettii miksi, korjaa tilanteen ja uusi yritys.

Perfektionisti vois välillä päästää käsistään viallisen tekeleen, tulet huomaamaan, että niitä vikoja ei huomaa kukaan muu kuin itse. Ja jos huomaa, ei piittaa. Ole armollinen itsellesi äläkä viilaa pilkkua turhaan, itseäsi stressaten. Pilkun viilaajaa täydellisyyteen pyrkijää ei kiitä kukaan. Työelämässäkin asiakas haluaa toimivan tuotteen ajallaan, ei täydellistä myöhässä budjetit paukkuen. Tätä ei työpaikan perfektionisti ymmärrä vaikka miten selittää.

Aloitus oli ihan kuin omasta suustani! Jotenkin helpottavaa tietää että muillakin on tämä ongelma. Muuta en osaa antaa kuin vertaistukea, et ole ainut.

Epäonnistumisen pelosta pääsee eroon epäonnistumalla riittävän monta kertaa riittävän tärkeissä asioissa. Silloin lopulta huomaa, ettei sillä ole niin väliä. Ei ainakaan verrattuna siihen, saako ylipäätäään jotain tehtyä vai ei.

Omalta kannalta olen huomannut myös, että perfektionismi karisee kun pääsee käsiksi riittävän tärkeisiin ja isoihin asioihin. Perfektionismi viilaa pilkkua pikkuasioiden kanssa. Isoissa asoissa sitä ei enää voi tehdä, tai kokonaisuus hajoaa. Jännittävällä tavalla useimmat perfektionistit salaa kuvittelevat, että perfektionismi on hieno ominaisuus, joka tekee jeidän saavutuksistaan vähän muita täydellisempiä. Mutta he ovat väärässä. Se tekee heidän täydellisistä saavutuksistaan muita pienempiä ja estää heitä pääsemästä oikeasti isojen asioiden kimppuun.

Oma vetkutteluni ei johdu epäonnistumisen pelosta. Pikku juttukin, josta tiedän, että selviän hetkessä, jää aina viime tinkaan. Teen sen sitten nopsaan ja tehokkaasti. Aina löytyy mukavampaa tekemistä. Myös isot jutut teen aina kiireellä takarajaa hipoen. Laadun silti kärsimättä.

Toisaalta aliajunta työstää asiat vetkutellessa ja sitten kun ryhdyn hommasn, on se useimmiten pelkkää rutiinia, jolloin tehdessä ei tarvitse enää pähkäillä, että mitä tässä pitikään tehdä.

Tämä tyyli sopii minulle. Läheiset kyllä sitten stressaa puolestani.

Kauheaa, kuulostat aivan minulta. Talla hetkella vitkuttelen gradun luonnosversion kirjoittamista, kodin siivoamista, isovanhemmille kirjoittamista ja yhta kurssityota. Aina jos saan aloitettua, jaadyn jos eteen tulee pulmakohta ja vaihdan tekemisen kohdetta koska pelottaa jos en osaakaan ratkaista ongelmaa. Treeneissa (voimistelun tapainen laji) en uskalla tehda uusia liikkeita muutaman yrityksen jalkeen, jos en ensi kerralla saa kaikkea nappiin. Tama varsinkin jos kaikki muut osaavat jo, tuntuu etta kaikkien katse kaantyy minuun vain todistaakseen kohta epaonnistuvani. Tulee sellainen halvaannuttava olo ja jatan homman vain sikseen.

Minusta tuntuu etta lapsuudenkasvatukseni on aiheuttanut taman. Aitini vaati etta olen aina muita lapsia parempi koulussa, aina oletti etta osaan kaiken opettelematta (esim. kaytosetiketin harvinaisemmissakin tilaisuuksissa) ja haukkui tyhmaksi jos en osannut. En saanut olla missaan epakypsa tai opetteluvaiheessa. Aina sai tuntea itsensa huonoksi ja tyhmaksi kun jokin ei onnistunut, nyt aikuisena jaljella on kauhea ahdistus vitkuttelusta ja pettymys kun en uskalla yrittaa. Osaan luonnehtia itseani vain huippuonnistujaksi tai totaaliluuseripaskaksi, ja harmi vain etta huippukriteereihin yltaa vain niin haviavan pieni osa kaikesta mita elamassa teen :/

Ainoa paikka jossa en jannita epaonnistumista on ratsastustunnit. Saan olla rehellisesti huono, kun aloitin reiluna parikymppisena ja tunteja on takana vain pari vuotta. Ja heposet tai muutkaan elaimet eivat tuomitse, valita tai puhu jalkikateen toisten epaonnistumisista.

Joskus vitkuttelutaipumus saattaa alun perin johtua harkitsevaisuudesta, joka on tiettävästi geneettinen temperamenttipiirre (siis ainakin synnynnäinen). Jotkut ovat spontaaneja ja menevät (uusiinkin) tilanteisiin sen kummemmin mittailematta ja arvioimatta etukäteen, toiset taas kartoittavat tilanteen ennen kuin tekevät ensimmäistäkään siirtoa.

Pahimmillaan spontaanius voi ilmetä impulsiivisuutena. Samoin harkitsevaisuus voi pahimmillaan ilmetä epävarmuudesta johtuvana vitkutteluna.

Jos vitkuttelu johtuu tästä, haasteena olisi tehostaa harkintaa esim. suunnittelemalla ja rutiineja laatimalla, ettei tämä luontainen taipumus lipeäisi vitkuttelemiseksi. Oikea ratkaisu ei ole se, että yrittää tehdä itsestään spontaanin – luontaisesti harkitsevalle siitä aiheutuu pitkällä aikavälillä vain stressiä.

Olen itse harkitsevainen / vitkuttelija. Elämäni sujuu huomattavasti paremmin, jos lisään rutiinien määrää. Rutiineja ei kuitenkaan kannata laatia kovin paljon, koska silloin kokonaisuus saattaa olla liian vaikea hallita.

Voiko olla, että sun voimavarat on niin vähissä että et vain jaksa tehdä noita asioita. Tuntuuko ne taakalta joita et oikeasti haluaisi tehdä? Vai tunnistatko että siihen liittyy juuri tuo epäonnistumisen tunne? Masennuksessa / uupumuksessa on myös tyypillistä vetkuttaa asioita viimeiseen asti ennen kuin tarttuu toimeen.