Jos lapsi ei saa kotona ilmaista tunteitaan, niin mitä se käytännössä tarkoittaa?

Yleensä kyseessä on varmaan negatiivisten tunteiden ilmaisun tukahduttaminen.

Noh, pahimmassa tapauksessa varmaan lasta satutetaan tai suljetaan jonnekin/heitetään ulos/jätetään yksin, jos itkee/raivoaa ("ennen vanhaan" tätä harrastettiin paljon).

Nykyään on ehkä enemmän sellaista, että hätääntyneelle/itkevälle tai vihaiselle lapselle huudetaan ja karjutaan että pitää lopettaa -> lapsi oppii, a) että pelossa/surussa/vihassa on jotain vikaa ja b) ei opi käsittelemään näitä tunteitaan. Mä uskon, että lapsi oppii käsittelemään negatiivisia tunteita kun vanhemmat ensin ottaa tunteet vastaan rauhallisesti ja lohduttaa ja osoittaa että ei ole hätää -> lapsi sisäistää vähitellen tämän vanhemman rauhallisuuden ja pystyy myöhemmin rauhoittamaan itsensä.

Vähemmän vahingollinen, mutta samantapainen prosessi käynnistyy jos lasta lahjotaan herkuilla tai tavaroilla kun hän esim. suuttuu. Tämä on parempi tapa kuin lapselle karjuminen, koska lapsen ei tarvitse ainakaan pelätä vanhempaa, mutta samalla tavalla se estää lasta elämästä tunteitaan läpi.

1. vastaaja jatkaa: siis käytännössä tarkoittaa sitä, että yritetään saada se lapsen negatunteiden ilmaisu loppumaan mahdollisimman nopeasti, keinolla millä hyvänsä. Sen sijaan se, että ollaan vieressä/pidetään sylissä/silitetään/ollaan lähellä mutta ei yritetä saada lasta väkisin lopettamaan itkemistä tai karjumista, on sitä tunneilmaisun sallimista.

Juu eiköhän se ilmene yleensä negatiivisten tunteiden yhteydessä. Mutta on minulle joskus lapsena sanottu niinkin päin, että mitä siinä naureskelet. Eikä ole mistään sellaisesta kyse, että olisi sopimatonta ollut nauraa. Mutta ehkä oli niin yksittäisistä kerroista kyse, ettei isoja traumoja ole jäänyt.

Joo, totta kai voi tapahtua myös positiivisten tunteiden yhteydessä (esim. just niin että "mitä sä naurat, ei tossa ollut mitään hauskaa") ja samalla tavalla se on lapselle inhottavaa :/

Aika selkokielistä selitystä ykkösellä. Kiitos! Sitä kun on elänyt vain omassa maailmassaa, niin ei oikein tajua, että jossain toisessa perheessä on voitu parkuvaa lasta jopa lyödä.

Jos joku haluaa jakaa kokemuksiaan, niin tässä on nyt tilaa. Tai jatkaa tuota teoretisointia. Ap

Jos lapsi ei saa näyttää tunteitaan,hän ei saa hakata pienempiään, ei repiä tavaroita hajalle, ei rikkoa muiden tavaroita, ei karjua kurkkuaan kipeäksi eikä etenkään sylkeä ja raapia.

Mulle tehtiin selväksi, että surun ja vihan tunteeni olivat naurettavia ja mitättömiä. Kuten myös ilon tunteet, ei voi olla iloinen ja ylpeä jostakin saavutuksestaan, sehän on jotenkin noloa eikä ainakaan kenenkään muun mielestä ilon aihe.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tehtiin selväksi, että surun ja vihan tunteeni olivat naurettavia ja mitättömiä. Kuten myös ilon tunteet, ei voi olla iloinen ja ylpeä jostakin saavutuksestaan, sehän on jotenkin noloa eikä ainakaan kenenkään muun mielestä ilon aihe.

Tarkoitatko, että sanallisesti halveksittiin, jos ilmaisit näitä tunteita? Ap

Mulle pienenä ärjästiin aina, älä kiukuttele tai ei tommosesta tarvi itkeä. Ei osattu yhtään ymmärtärtää lapsen tunteita. Seurauksena opin, että itku on heikkouden merkki ja patosin tunteeni sisälleni ja masennuin jo nuorena.

Esimerkkejä omasta lapsuudesta:

Raivo-/ahdistuskohtaus koska tunteitani ei otettu huomioon ja minua oltiin pakottamassa toimintaan, joka ei ollut itselleni mielekästä tai kasvatuksellisesti välttämätöntä. Isä tuli paikalle, totesi tilanteen, haukkui minut pystyyn ja paineli baariin.

"Älä itke" monin eri äänensävyin, useimmiten uhkailu- tai häpäisymielessä. Aina tiesin että olin kyllästyttävä ulisija. Pahaa mieltä ei siis saanut näyttää, olisi pitänyt vaan ottaa loputtomiin vastaan alkoholistiperheen paska. Äiti ei juonut, vaan oli läheisriippuvainen. Minä olin hänen pieni terapeuttinsa, ja minulle ei sallittu negatiivisia tunteita kuin pikkiriikkisinä annoksina.

Lähenen kolmeakymmentä, ja olen käynyt mielenterveyspolilla, terapioissa ja syönyt psyykenlääkkeitä puolet elämästäni. Avun sain hakea itse, isä vei kaiken tilan omalla sairaudellaan.

Antakaa lasten tuntea kaikki tunteet, ja olkaa heille turvana.

Meidän perheessä jossa äiti oli Tyranni ja isä tossun alla, me lapset emme saaneet näyttää muita kuin negatiivisia tunteita. Halveksuntaa ja pilkkaa perheeseen kuulumattomia kohtaan. Vihaa erinäisiin asioihin; meidän olisi pitänyt vihata kissoja, oravia, varpusia jne ns. turhia roskaeläimiä.

Meitä kannustettiin haukkumaan ja ivaamaan naapureita, ja veljeni velvoitettiin sanomaan minun ystäviäni apinoiksi. Se tuntui pienestä tytöstä todella pahalta.

Kipua ei saanut näyttää. Minulla oli  korvatulehdus kierre, mutta se piti yksin kärsiä, äitiä ei sellaisella pikkuasialla vaivattu. Muutenkaan ei saanut olla vaivaksi. Käärme puri nilkkaan, ja pyh. Se oli viikon kipeä, käveleminen vaikeaa ja turvoksissa ja sinisenmusta. Näitä voisi jatkaa. Heikkoutta meillä ei ollut, se oli halveksittavaa ja sille naurettiin. Siispä itkeminen kielletty.

Mitään tai ketään ei saanut rakastaa, se oli naurettavaa ja taas nöyryytettiin.

Olimme "parempia ja muitten yläpuolella".  Jostain syystä, ehkä siksi että isä oli kuitenkin meille lapsille hyvin kiltti vaikka saikin ivat päälleen, me opimme että äitimme malli oli väärin. Toki me kärsimme molemmat, kasvu aikuisuuteen ja yhteiskunnan jäseneksi oli opettelua. Kummatkin olemme omille lapsillemme kuitenkin onnistuneet opettamaan omalla esimerkillä inhimillisyyden, lähimmäisen rakkauden ja suvaitsevaisuuden. Lapsemme pelkäävät mummoaan ja ymmärtävät että hän on hyvin sairas ihminen. Eivät halua häntä tavata. Isä on kuollut.

Mulla oli myös niin että jos oli vihainen niin käskettiin lakata olemasta tai ei kiinnitetty mitään huomiota tai jos oli surullinen niin kysyttiin ärsyyntyneenä että mikä on tai ei kiinitetty mitään huomiota. Suurimmaksi osaksi ei kiinnitetty mitään huomiota muulloinkaan tai esim kysytty mitään, en ole koskaan varsinaisesti keskustellut vanhempieni kanssa mistään.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei saa näyttää tunteitaan,hän ei saa hakata pienempiään, ei repiä tavaroita hajalle, ei rikkoa muiden tavaroita, ei karjua kurkkuaan kipeäksi eikä etenkään sylkeä ja raapia.

Älä viitsi tekeytyä typeräksi.

On kaksi eri asiaa se, että kielletään olemasta vihainen tai surullinen OLLENKAAN ja se, että kanavoidaan sitä sellaisiin ilmaisutapoihin, jotka eivät vahingoita muita/itseä.

Kyllä, saa huutaa, saa mököttää, saa olla vihainen. Saa olla eri mieltä, saa vaatia perusteluja, saa moittia.

Mutta ei, ei saa haukkua tai mitätöidä, ei saa vahingoittaa, ei saa satuttaa.

Jälkimmäiset kielletään ja estetään, edellistä ei.

Pienelle lapselle vielä on hyväksi sanoittaa hänen tunnettaan. Että sinua selvästi suututtaa, osaatko kertoa miksi? Voiko se johtua siitä, että...? Ymmärrän tunteesi, mutta kielsin sen siksi, että.... voisiko sen sijaan.....

Pienet lapset yrittävät toimia oikein ja tulla hyväksytyksi. Heille pitää aina kieltäessä pyrkiä kertomaan samalla oikea tapa toimia.

Et saa satuttaa ketään, mutta saat vailla huutaa "minä olen vihainen!" tai saat polkea jalkaa.... Vanhempi voi myös jopa omalla esimerkillään näyttää, miten toimitaan, vanhempaakin välillä sieppaa ja silloin voi sanoa tai jopa huutaa, että nyt olen vihainen. Ja sitten jutellaan ja sovitaan.

Joku tuossa jo sanoikin, että kyllä myös lapsen iloa voi mitätöidä ja latistaa naureskelemalla. Matkimalla häntä. Jopa kieltämällä "riehumasta", vaikka lapsi on oikeasti vain ollut iloinen pieni lapsi.

Kysyin tätä siksi, että luin tunneköyhyydestä ja siitä, kun mikään ei tunnu miltään. Ja syynä noihin annettiin sitä, että ei ole lapsena saanut ilmaista tunteitaan. Ja minua jäi vaivaamaan, että mitä se on, kun ei saa ilmaista niitä tunteita.

Av on kyllä paikka mistä löytyy kokemusta kaikkeen! Ap