Mitä mieltä jos ihmisellä mt-ongelmia, ensin elämä/pää kuntoon ja sitten parisuhde vai voiko parisuhde olla hyvä apu toipumisessa?

Ei kukaan jaksa olla jokun henkilökohtainen mt-hoitaja suhteessa varsinaan alkuvaiheessa. Eka oma pää kuntoon

Sanoisin, että ensin elämä ja pää ainakin jotenkuten kuntoon. Se sairas puoliso on oikeasti todella raskas. Itse tosin sairastuin kunnolla vasta kun olin jo vakavassa suhteessa, mies on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet ja tukenut parhaansa mukaan. Olen siitä ikuisesti kiitollinen ja arvostan todella paljon miestäni. Moni olisi jo aikoja sitten lähtenyt lätkimään.

Parisuhde voi toki auttaa, mutta voi olla raskasta toiselle osapuolelle. Ja ainahan on riski, että suhde loppuu ja jos ei ole kunnossa, voi ero romahduttaa totaalisesti.

Parisuhde eli se toinen ihminen elämässä ja rakkaus voi auttaa toipumisessa mutta missään nimessä näitä ei voi toiselta odottaa tai vaatia eikä siihen toimi kuka vain vaan pitää olla juuri se oikea ihminen. Mahdollisuudet parantua millään ihmissuhteilla aika pienet.

Riippuu ihan siitä, mistä tuo mt-ongelma on tullut. Jos se on tullut exän väkivallan takia, niin hyvä, hellä parisuhde voi hoitaa nopeammin. Voit keskustella asiasta, niin selviää, mikä siellä on taustalla.

 Jos ongelma on joku esim oikea skitsofrenia tms psyykkinen sairaus, niin ei kannata aloittaa seurustelua.

Parisuhde ei ole jokin staattinen tila, johon päästään ja sitten siinä vain ollaan ja saadaan voimia mielenterveysongelmista paranemiseen. Parisuhde on prosessi. Siihen sisältyy myös kuormittavia asioita ja tilanteita. Jos ihminen ei jaksa huolehtia edes itsestään, niin kuinka hän jaksaisi huolehtia toisesta? Vai pitäisikö sen toisen osapuolen olla yksin vastuussa molempien hyvinvoinnista?

Ehdottomasti ensin pää kuntoon ja parisuhteeseen vasta sitten, kun siihen on voimia. Ja kuten joku edellä jo kirjoitti, niin parisuhde voi myös päättyä, ja jos ihminen on ennestään masentunut niin se voi olla hänelle liikaa.

Riippuu ihan siitä mitä mt-ongelmia on ja missä vaiheessa ongelmat tai toipuminen on. Itse tulen elämään omien ongelmieni kanssa koko loppuikäni, mutta en koe että minun pitäisi silti olla yksin, mutta en tosin oleta että kumppani jotenkin osallistuisi "kuntouttamiseeni", enkä ole ns. seinähullu, käyn normaalisti päivätöissä ja harrastuksissa.

Henkilökohtaisesti mt-ongelmani tulivat seksuaalisen väkivallan seurauksena ja kärsin jollain tavalla sen seurauksista koko loppuikäni. Tähän mennessä kaikki ihmiset ovat suhtautuneet todella ymmärtäväisesti tilanteeseeni.

Eri asia varmaan sitten jos todellakin on joku hoitamaton skitsofrenia taustalla, kuin että välillä saattaa tulla flashbackeja tai paniikkikohtaus seksin aikana.

Sanoisin, että riippuu tapauksesta.

Jos sun mt ongelmat johtuu huonoista ihmissuhteista, niin hyvän rakkaan löytäminen voi olla se avain onneen. Monelle käynyt näinkin hyvin :)

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ei ole jokin staattinen tila, johon päästään ja sitten siinä vain ollaan ja saadaan voimia mielenterveysongelmista paranemiseen. Parisuhde on prosessi. Siihen sisältyy myös kuormittavia asioita ja tilanteita. Jos ihminen ei jaksa huolehtia edes itsestään, niin kuinka hän jaksaisi huolehtia toisesta? Vai pitäisikö sen toisen osapuolen olla yksin vastuussa molempien hyvinvoinnista?

Ehdottomasti ensin pää kuntoon ja parisuhteeseen vasta sitten, kun siihen on voimia. Ja kuten joku edellä jo kirjoitti, niin parisuhde voi myös päättyä, ja jos ihminen on ennestään masentunut niin se voi olla hänelle liikaa.

eli ymmärsinkö nyt oikein, että jos ihmisellä on vaikka masennusdiagnoosi, ja hän rakastuu ja löytää hyvän kumppanin, niin oikea tapa toimia olisi jättää se kumppaniehdokas, koska "mulla on tää mt-ongelma, niin en voi ryhtyä sun kanssa tähän parisuhteeseen"?

missä vaiheessa av-raati antais luvan ryhtyä parisuhteeseen? kun lääkitys loppuu? jotkut joutuu syömään ikänsä lääkkeitä ja pysyvät niillä työkykyisinä ja muutenkin kunnossa. Saisiko tässä tapauksessa ryhtyä parisuhteeseen?

ja sitten vielä se, että miten siihen parisuhteeseen "ryhdytään"? Eikös se ole aika lailla sattuman kauppaa, milloin se oikea tulee kohdalle?

Jos olet nainen niin joo miehen pitää tukea ja jaksaa sua. Jos olet mies niin ihan ymmärrettävää ettet saa ketään/sut jätetään sairastuttuasi. Eikö niin?

Parisuhde voi auttaa paljonkin, eikä se välttämättä ole terveelle osapuolelle raskasta. Monet pitävät mt-ongelmansa itsensä ja vaikka terapeutin välisenä ja tietoisesti välttävät kuormittamasta läheisiään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ei ole jokin staattinen tila, johon päästään ja sitten siinä vain ollaan ja saadaan voimia mielenterveysongelmista paranemiseen. Parisuhde on prosessi. Siihen sisältyy myös kuormittavia asioita ja tilanteita. Jos ihminen ei jaksa huolehtia edes itsestään, niin kuinka hän jaksaisi huolehtia toisesta? Vai pitäisikö sen toisen osapuolen olla yksin vastuussa molempien hyvinvoinnista?

Ehdottomasti ensin pää kuntoon ja parisuhteeseen vasta sitten, kun siihen on voimia. Ja kuten joku edellä jo kirjoitti, niin parisuhde voi myös päättyä, ja jos ihminen on ennestään masentunut niin se voi olla hänelle liikaa.

eli ymmärsinkö nyt oikein, että jos ihmisellä on vaikka masennusdiagnoosi, ja hän rakastuu ja löytää hyvän kumppanin, niin oikea tapa toimia olisi jättää se kumppaniehdokas, koska "mulla on tää mt-ongelma, niin en voi ryhtyä sun kanssa tähän parisuhteeseen"?

missä vaiheessa av-raati antais luvan ryhtyä parisuhteeseen? kun lääkitys loppuu? jotkut joutuu syömään ikänsä lääkkeitä ja pysyvät niillä työkykyisinä ja muutenkin kunnossa. Saisiko tässä tapauksessa ryhtyä parisuhteeseen?

ja sitten vielä se, että miten siihen parisuhteeseen "ryhdytään"? Eikös se ole aika lailla sattuman kauppaa, milloin se oikea tulee kohdalle?

No kun just yritin kirjoittaa, ettei parisuhde ole jotain sellaista johon "ryhdytään". Ensin pitää herätä kiinnostus, ihastus, jotain ihmistä kohtaan. Sitten aletaan tapailla. Siinä vaiheessa aletaan tutustua toiseen, hänen arvoihinsa, toiveisiinsa, arkeensa jne. Jos juttu toimii niin tutustuminen syvenee seurusteluksi. Missä kohtaa tahansa voi jomman kumman mielenkiinto lopahtaa ihan ilman että toisella olisi mt-ongelmiakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde ei ole jokin staattinen tila, johon päästään ja sitten siinä vain ollaan ja saadaan voimia mielenterveysongelmista paranemiseen. Parisuhde on prosessi. Siihen sisältyy myös kuormittavia asioita ja tilanteita. Jos ihminen ei jaksa huolehtia edes itsestään, niin kuinka hän jaksaisi huolehtia toisesta? Vai pitäisikö sen toisen osapuolen olla yksin vastuussa molempien hyvinvoinnista?

Ehdottomasti ensin pää kuntoon ja parisuhteeseen vasta sitten, kun siihen on voimia. Ja kuten joku edellä jo kirjoitti, niin parisuhde voi myös päättyä, ja jos ihminen on ennestään masentunut niin se voi olla hänelle liikaa.

eli ymmärsinkö nyt oikein, että jos ihmisellä on vaikka masennusdiagnoosi, ja hän rakastuu ja löytää hyvän kumppanin, niin oikea tapa toimia olisi jättää se kumppaniehdokas, koska "mulla on tää mt-ongelma, niin en voi ryhtyä sun kanssa tähän parisuhteeseen"?

missä vaiheessa av-raati antais luvan ryhtyä parisuhteeseen? kun lääkitys loppuu? jotkut joutuu syömään ikänsä lääkkeitä ja pysyvät niillä työkykyisinä ja muutenkin kunnossa. Saisiko tässä tapauksessa ryhtyä parisuhteeseen?

ja sitten vielä se, että miten siihen parisuhteeseen "ryhdytään"? Eikös se ole aika lailla sattuman kauppaa, milloin se oikea tulee kohdalle?

No kun just yritin kirjoittaa, ettei parisuhde ole jotain sellaista johon "ryhdytään". Ensin pitää herätä kiinnostus, ihastus, jotain ihmistä kohtaan. Sitten aletaan tapailla. Siinä vaiheessa aletaan tutustua toiseen, hänen arvoihinsa, toiveisiinsa, arkeensa jne. Jos juttu toimii niin tutustuminen syvenee seurusteluksi. Missä kohtaa tahansa voi jomman kumman mielenkiinto lopahtaa ihan ilman että toisella olisi mt-ongelmiakaan.

Juttu voi myös syventyä ja osapuolet voivat rakastua, vaikka toisella olisi parantumaton skitsofrenia. Eli tämä palstan tyypillinen "ensin pää kuntoon ja sitten vasta saat tutustua ihmisiin" -mantra ei toimi myöskään.

Riippuu ihan mt-ongelmien laadusta ja tilanteesta.

Mulla on virallisesti "mt-ongelmia" (vaikea ja pitkittynyt masennus), mutta en pidä itseäni mitenkään ihmeellisenä.

En vain sopeudu tähän yhteiskuntaan ja ympäröivään maailmaan yhtä kivuttomasti kuin valtaosa ihmisistä, luonteenikin poikkeaa valtaosasta jne., mutta mä pärjäilen ihan hyvin kun saan ja voin elää pitkälti omien intressieni ja arvojeni mukaisesti.

Haluaisin samanlaisen miehen, eli "mt-ongelmaisen". Samalla tavalla ongelmaisen kuin minä.

En voi kuvitella eläväni ihmisen kanssa, joka olisi aina ollut tämän yhteiskunnan normien mukainen ja "terve".

Jos ajattelee asiaa "terveen" kannalta, niin mielellään sairaus suht hallinnassa. Jos parisuhde perustuu alusta alkaen hoitaja-hoidettavatilanteeseen niin ei hyvä kummallekaan. Mt ongelmainen voi käyttää toista pelastusrenkaana, imee paljon kykenemättä antamaan juuri mitään, aika raskas kuvio. Parisuhteessa kuuluu minusta saada ja antaa tasapuolisesti.

Minulla on masentunut läheinen. Ja on sen rinnalla kulkeminen niin raskasta, että olen monet kerrat ajatellut, että sellaista seurustelukumppania ei olekaan, joka tätä jaksaisi.

Eli väittäisin, että usein oman pään kunnossa oleminen on peräti edellytys sille, että edes saa seurustelusuhteen (alkumetrejä pidemmälle).

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että riippuu tapauksesta.

Jos sun mt ongelmat johtuu huonoista ihmissuhteista, niin hyvän rakkaan löytäminen voi olla se avain onneen. Monelle käynyt näinkin hyvin :)

Miinustelijat lienee yksinkertaisia tai "sairaudentunnottomia" :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että riippuu tapauksesta.

Jos sun mt ongelmat johtuu huonoista ihmissuhteista, niin hyvän rakkaan löytäminen voi olla se avain onneen. Monelle käynyt näinkin hyvin :)

Miinustelijat lienee yksinkertaisia tai "sairaudentunnottomia" :D

Mikäpä sinut oikeuttaa haukkumaan heitä?

Kukaan ei halua seurustella hullun kanssa. Oma pää kuntoon ensin.