Olen huolissani lapsestani, onkohan normaalia? :(

Tulin suhteemme aikana raskaaksi ehkäisystä huolimatta, mutta halusin lapsen vaikka tiesin että todennäköisesti tilanne tulee olemaan tämä, että suhteemme ei jatku. Suhteemme aikana miehen monet ystävät kehottivat jättämään tämän, koska heidän mielestään en ansainnut sitä kohtelua mutta olin itse jotenkin niin henkisesti rikki, että olisin lähtenyt. Jätin miehen kun lapsi oli vuoden vanha. En sano että mies on narsisti, mutta paljon narsisti tyyppisiä piirteitä hänessä oli. Mikään ei ollut hänen vikaansa, katsoi oikeudekseen juoda rahat viikonloppuisin. Ei ollut täysillä mukana raskausaikana tai vauva aikana. Eron jälkeen heittäytyi hankalaksi, myös lastenvalvojalla ja koitti antaa minusta kuvan olevani huono äiti. Myös omassa päässään oli kuvitellut että hän oli se joka lapsen on aina hoitanut! Todellisuudessa nukkui yöt sohvalla, jos vauva itki ja en saanut rauhoittumaan tuli meidän huoneeseen raivoamaan.

Nykyään ollaan sovussa, onneksi. Alussa hän ei suostunut muuhun kuin viikko viikkoon, edes lastenvalvojan kanssa saatu sopua aikaiseksi. Muutaman kuukauden päästä kun oli onnistunut taas saamaan lopputilin, menettänyt luottotiedot ja löytänyt uuden naisen ilmoitti ettei lapsi voi tulla kun joka toinen vkl. Tämä oli minustakin parempi järjestely eli sillä systeemillä ollaan nyt menty.

Minulla on nykyään avopuoliso ja asutaan yhteisessä kodissa. Lapsi on miehelle kuin oma ja uskoisin että lapseni tuntee olonsa meillä turvalliseksi koska uskaltaa uhmata ja kokeilla rajojaan myös avopuolisolleni sekä ikävöi tätä kun on poissa. Joten uskoisin että asiat hyvin.

Mutta itse asiaan. Minua on aina häirinnyt/pelottanut tekeekö isän seura lapselle hyvää. En halua viedä lapselta isää, annan nähdä useammin ja välillä ollaan kyläilty hänen luona yhdessä. Ja on tosiaan sen 2 viikonloppua kuukaudessa isällään. Lapsella ollut nyt päällä kova uhmakausi. Kun lapsi on isänsä luona, puhelimessa kun jutellaan lapsella on ikävä ja kovasti kyselee milloin tulen hakemaan ja onko hän vielä toisen yön. Kotona saattaa sanoa ettei isän luona ole kivaa. Mutta kun haen lapsen kotiin takaisin, saattaa sanoa että tahtoo isän luokse takaisin ja ei ole kiva olla meidän kanssa. Ja kuulemma ei tykkää olla meillä. :(

Tänään aamulla sanoi, että isä sanonut ettei äidin luona ole kivaa. Mutta toisaalta lapsi on siinä iässä, että höpötellyt myös isänsä luona asioita mitkä ei todellakaan ole paikkaansa pitäviä. Äitinä tuollainen vaan kirpasee, tiedän ettei varmaan kannata ottaa henkilökohtaisesti. Mutta jonkin aikaa nyt tätä tilannetta jatkunut.

Oireeleeko lapsi nyt kumminkin tätä tilannetta? Minulla kyllä oli suunnitelmana eron jälkeen

Haluaisin uskoa, että exäni on hyvä isä nykyään. Mutta kun mietin meidän suhdetta ja silloin hänen suhtautumista lapseemme minua epäilyttää. Hän on juuri sellainen ihminen joka ei väärin mielestään tee, muut voisi katsoa peiliin jne. Edellisenä kerralla lapsen käytös muuttui aggressiiviseksi kun palasi tänne.

olen vaan välillä väsynyt tähän tilanteeseen, kun Entiedä kuvittelenko kaiken vai mikä mättää. Myös kasvatus asiat ei aina suju, kun toinen on opettanut lapselle huonoja käytös tapoja mikä on muka hauskaa jne. Kerran soitti että voinko hakea lapsen päivää aikaisemmin, kun pitäisi tietokoneella lähettää hakemus eikä ehdi kun lapsen kanssa aika menee leikkiessä kokoajan.

Sen jälkeen alkoi syyllistys etten minä leiki tarpeeksi. Sanoin että kyllä meillä leikitään ja puuhastellaan yhdessä, mutta lapsen olisi hyvä myös osata leikkiä itsestään. Kun on työt, iso talo ja koti askareet ei onnistu aamusta iltaan pelkkä leikkiminen.

Jatkuu kommentissa ->