Pitäisikö minun olla kiitollinen? ov

Olin poissa muutaman päivän lasten kanssa kotoa. Mies oli sillä välin kaljoitellut monta päivää, sotkenut puhtaat matot. Kun kotiuduimme, aamulla ensin soittelin, että jos tänään tultaisiin. " Ette kai te nyt aamusta tule!" . Sanoin sitten, että jos tultaisiin iltapäiväunien jälkeen. Noh, sopi. Jeps, tultiin pihalle, nurkan takaa kävelee mieheni otsa hiessä. Näin heti että oli vieläkin kaljoissa, suututti. Ja sitten uutiset " olen tuossa vielä viimeistä mattoa pesemässä" . Täh?! No, ilmeni että matot oli sotkettu. Äidyin tietty paasaamaan ja mieheni siihen " sanoinkin naapurille että olet aina tuollainen, nytkin kun pesen mattoja, niin et siitäkään osaa olla kiitollinen" .



Yök, haiseva äijä vastassa. Ja kiitellä pitäisi, kun on räpinyt kuin jotkut teinikakarat bileitä pitäessä. Miten tällaista jaksaa loppuelämän? Vai pitääkö edes lasten vuoksi jaksaa? Itseäni ei enää yhtään innosta yhteiselämä.



Ja sekin oli raivostuttavaa, ettei omaan kotiin saa tulla koska haluaa, vaan pitää mieheltä ensin kysellä...