Lue keskustelun säännöt.
Mieheni on masentunut ja väsynyt, enkä minä jaksa enää
29.03.2017 |
Avopuolisollani on mielenterveyden ongelmia, ja olen ollut niistä tietoinen koko parisuhteemme ajan ja pyrkinyt olemaan mieheni tukena. Nyt alan kuitenkin olla ihan älyttömän loppu tähän. Mies ei kuntoudu eikä ole vielä kahden vuoden masennusjakson jälkeenkään työkykyinen. Elää kuntoutustuella ja poistuu kotoa ehkä kerran viikossa. Kärsii lisäksi paniikkihäiriöstä.
Olen yrittänyt kaikkeni. Kannustanut miestä avunhakuun (ja saanutkin hänet hoidon piiriin), maksanut omavastuut hänen psykoterapiajaksoltaan, hoitanut hänen asioitaan lyhyiden osastojaksojen ajan (ja toki muutenkin) ja ties mitä muuta. Ymmärrän, että hän on sairas eikä vain ''voi ottaa itseään niskasta kiinni'', mutta kuinka pitkälle minun pitää venyä? Tuntuu, ettei suhde anna minulle enää mitään muuta kuin huolta, ajankulua, rahanmenoa ja päänvaivaa. Rakastan puolisoani enkä tahdo lähteä, mutta olen ihan tajuttoman turtunut tähän hyysäämiseen.
Kommentit (11)
Ennen pitkään huomat olevasi kurkkua myöten täysi tätä suhdetta. Minulla samanlainen historia.
Uskoin toivoin ja rakastin, kunnes pikkuhiljaa ensin usko sitten toivo ja lopuksi rakkaus vain loppui.
Suhteessa pitää antaa ja saada. Ei mikään kestä jos vain on antavana osapuolena.
Ei ole itsekästä eikä tuomittavaa jos lähtee lopulta itseään suojellakseen. Jos ei saa suhteelta mitään muuta kuin pahaa mieltä katkeroituu ja sen jälkeen kukaan ei voi enää hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen elänyt pitkään masentuneena. Olen sitä mieltä että että pollan tulisi olisi kunnossa ja perusasiat järjestyksessä kun suhteeseen ryhtyy.
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen elänyt pitkään masentuneena. Olen sitä mieltä että että pollan tulisi olisi kunnossa ja perusasiat järjestyksessä kun suhteeseen ryhtyy.
Ei ole kylläkään oman kokemukseni pohjalta masennuskauden aikana mitään mieltä edes tuollaista harkita.
Vierailija kirjoitti:
Ennen pitkään huomat olevasi kurkkua myöten täysi tätä suhdetta. Minulla samanlainen historia.
Uskoin toivoin ja rakastin, kunnes pikkuhiljaa ensin usko sitten toivo ja lopuksi rakkaus vain loppui.
Suhteessa pitää antaa ja saada. Ei mikään kestä jos vain on antavana osapuolena.
Ei ole itsekästä eikä tuomittavaa jos lähtee lopulta itseään suojellakseen. Jos ei saa suhteelta mitään muuta kuin pahaa mieltä katkeroituu ja sen jälkeen kukaan ei voi enää hyvin.
Kiitos, tuntuipa hyvältä lukea ''vertaistuellinen'' viestisi, vaikka onkin surullista että olet käynyt läpi saman. Vaatisi vain niiiiin paljon rohkeutta lähteä, etten tiedä mistä sen kaiken löytäisin...
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen elänyt pitkään masentuneena. Olen sitä mieltä että että pollan tulisi olisi kunnossa ja perusasiat järjestyksessä kun suhteeseen ryhtyy.
Ei ole kylläkään oman kokemukseni pohjalta masennuskauden aikana mitään mieltä edes tuollaista harkita.
Siis ollut, onneksi olen toennut. On olemassa vissiin kahta lajia: vastuuntuntoisia miehiä ja vastuuttomia miehiä. Mutta toisaalta sekään ei ole niin yksinkertaisesti määriteltävissä, tietenkään. Mutta parisuhde nähdäkseni perustuu mm sille, että vaikeina hetkinä, toinen toistaan tukien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan mielenkiinnosta, syökö miehesi lääkkeitä? Jos ei niin kannattaisi kokeilla. Monille ei riitä pelkkä psykoterapiaa vaan tarvitaan lääkitystä tueksi.
Ajattelen myös niin, että vaikka ihminen ei pysty poistamaan masennusta kokonaan "ottamalla itseään niskasta kiinni", niin elämänlaatua voi pyrkiä aktiivisesti parantamaan mm. luomalla masentuneenakin selkeän päivärutiinin, ulkoilemalla yms. ja siten edistää toipumista. Monet tuntuvat jäävän sellaiseen passiiviseen tilaan, ja esim. parisuhteessa ja lasten vanhempana se ei oikein onnistu pidemmän päälle. Pieni ympäristön paine toipumiseen voi olla ehkä hyväkin. Ehkä voit kertoa miehellesi rehellisesti, että sinulla alkaa olla voimat loppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi voisi kokeilla kalaöljyä E-EPA-muodossa. Oma elämäni käytännössä pelastui kyseisellä napilla, vaikka todella skeptinen alun perin olinkin. Ei kuitenkaan niin hirveästi maksanut testata, vaikkei tuote aivan halvimmasta päästä olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen myös niin, että vaikka ihminen ei pysty poistamaan masennusta kokonaan "ottamalla itseään niskasta kiinni", niin elämänlaatua voi pyrkiä aktiivisesti parantamaan mm. luomalla masentuneenakin selkeän päivärutiinin, ulkoilemalla yms. ja siten edistää toipumista. Monet tuntuvat jäävän sellaiseen passiiviseen tilaan, ja esim. parisuhteessa ja lasten vanhempana se ei oikein onnistu pidemmän päälle. Pieni ympäristön paine toipumiseen voi olla ehkä hyväkin. Ehkä voit kertoa miehellesi rehellisesti, että sinulla alkaa olla voimat loppu.
Näin se juuri on ja tämä itsensä aktivointi on tärkeä osa hoitoa psykiatrisella osastolla sairaalassakin. Mitään taikasauvaa tai ihme-pilleriä joka parantaisi vaivan ei ole olemassa. Oma osuus ja asenne ratkaisevat kuka toipuu ja kenen masennus muuttuu krooniseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama tilanne jatkunut nyt yli 2 vuotta. Olen ymmärtänyt, auttanut ja tukenut ja enää en koe olevani edes parisuhteessa, olen kun joku hiton omaishoitaja. Raha-ongelmat ja puolison yleinen saamattomuus vie loputkin hermot enkä saa tästä suhteesta enää mitään itselleni, paitsi huolta ja murhetta. En ole edes mikään itsekäs luonne, mutta kohta tuntuu etten jaksa olla tässä rinnalla, kun asiat ei vaan muutu. Tai muuttuu vaan huonommaksi. Oli tässä parin viikon ero toisistamme kuntoutuksen takia eikä kertaakaan tullut ikävä, olin vain helpottunut saadessani olla rauhassa! Kamalaa, kun suhteesta on tullut ihan muuta kuin se oli aiemmin, tavallaan on menettänyt sen entisen ihmisen, meillä ensin tuli päihdeongelma ja sitten masennus.
Et ole velvollinen parisuhteeseen, et ole miehes huoltaja