Ystävän kateudesta?

Joku toinen kirjoitteli kavereistaan, jotka välttelivät, kun kaveri oli löytänyt miehen yms. No, en siihen ketjuun ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta se herätti ajatuksia.

Itse löysin kolmisen vuotta sitten elämäni miehen useamman sinkkuvuoden jälkeen. Tykkäsin pitkään olla sinkkuna, mutta aloin jo kovasti toivoa myös rakkauden löytämistä, onneksi sitten osuikin kohdalle. Eräs ystäväni sitten muuttuikin tämän jälkeen. Hän ei koskaan kysynyt miehestäni/jutustamme yhtään mitään. Jos joku porukassa jotain vaikka kyseli, hän liioittelematta käänsi (kääntää edelleen) päänsä pois ja lopettaa keskustelun kuin seinään. En ole itse koskaan hehkuttanut hänelle suhdettani enkä puhunut silloin enkä nytkään miehestäni hänelle mitään "ylimääräistä", koska hän ei halua kuulla. Kyse on siis ihan normi jutuista, kuten "mitäs teit vkloppuna/lomalla?" yms. arkisia asioita. Jos kerron hänelle, että oltiin miehen kanssa jossain.. lopettaa keskustelun siihen. Olemme nyt menossa naimisiin, tähänkään hän ei ole sanonut yhtään mitään koskaan, vaikka asiasta tietää ja ollaan porukassakin asiasta puhuttu. Huom. en hössötä häistäni yms.

En tiedä saako tästä tolkkua :) mutta pahoitin tästä aikoinaan kovastikin mieleni. Tuntui pahalta ettei ystävä hyväksynyt onneani. Nykyään en ole enää hänen ystävänsä, tuttuja ollaan ja väleissä, mutta aikani kun yritin eikä mikään muuttunut, niin päätin ottaa etäisyyttä ja hyvä niin. Onneksi on ystäviä, jotka ovat läheisiä silloin, kun menee huonosti, MUTTA myös silloin, kun menee hyvin! Onko tällainen käytös kateutta onnestani? Vai mitä se oikein on?