Voiko unelmiaan unohtaa?

Olen kahden lapsen yh, ollut jo neljä vuotta. Kaipaisin kovasti elämääni kumppania, ihmistä jota rakastaisin ja jonka kanssa voisin jakaa elämän ilot (ja surutkin). Pärjään mainiosti yksinkin ja nautin elämästäni, mutta kaipaan rakkautta.



Uutta miestä on vain kovin vaikea löytää. Tilaisuuksia tavata miehiä ei ole liikaa, ja viimeistään lapseni ovat karkoittaneet miehet pois. Kovin monelle tuntuu olevan ongelma se, että lapsia onkin kaksi (yksi kuulemma ei olisi niin suuri ongelma, mutta kaksi on liikaa).



Jos joku mies ei kahta lasta olekaan säikähtänyt, tulee seuraava ongelma vastaan siinä että minun on kovin vaikea tuoda uutta miestä perheeseeni. En halua tutustuttaa lapsille miestä ennen kuin olen edes melko varma suhteesta. Lisäksi vilkkaat ja eloisat (välillä hyvinkin haastavat) lapseni pitävät huolen siitä, että arki ei ole idylliä. Tähän mennessä olen yrittänyt muutaman kerran muodostaa vähän vakavampaa suhdetta, mutta aina ne ovat kaatuneet viimeistään silloin kun olisi aika tutustua arkiseen elämääni.



Tuntuu melko musertavalta, että elämäni tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset estävät minua löytämästä uutta kumppania. Taas on yksi suhteen alku takana, ja kohta en enää edes uskalla tutustua keneenkään. Tiedän kyllä, että mies joka ei kestä lapsiani, ei ole " minun arvoiseni" , mutta silti tämä tilanne satuttaa minua.



Olen yrittänyt täyttää elämäni kaikella sellaisella mistä nautin, ja hyvin olen siinä onnistunutkin. Minulla on kiva työ, opiskelen vielä lisää, harrastan paljon ja minulla on laaja ystäväpiiri. Silti kaipaan vielä sitä jotain, enkä tiedä mitä enää voisin tehdä! Kun vain onnistuisinkin sammuttamaan toiveen siitä, että joku vielä rakastaisi minua ja voisin jakaa elämäni jonkun kanssa. Mitä ihmettä voisin vielä tehdä, että voisin unohtaa toiveeni?