Missä iässä lapsi sopeutuu parhaiten päiväkotiin?

Meillä meni 3 v 10 kk vanhana ja solahti saman tien. Edellisen talven harjoitteli päiväkerhossa 3 krt viikossa.

Äkkiseltään heittäisin, että tasapainoisimmin tilanteet menevät aika tasan kaksivuotiaana osa-aikahoidolla aloittavilla, jotka eivät ole olleet liikaa erossa äidistä, mutta eivät myöskään 24/7 kiinni hänessä.

Myös "oireettomuus" on oire. Hyvä perusturvallisuus näkyy eri tavoin.

4-6 vuotias. Vuoden ikäisetkin on kohtuu helppoja, kun eivät vaadi muuta kuin syliä ja perushoitoa (mutta vaikteita siinä mielessä, etteivät voi mitenkään saada tarpeeksi syliä ja huomiota kun on muitakin lapsia).

Meillä meni 2 ja 5-vuotiaat samaan aikaan päiväkotiin viime syksynä. Isommalla oli paljon helpompaa, pienempi itkee edelleen joka aamu viedessä..

Niin, ap, mikä on "parhaiten"? Se, mikä on hoitajien kannalta helpointa, se mikä on vanhemmille helpointa? Helpoin ei ole sama asia välttämättä kuin se, mikä on lapselle itselleen paras ratkaisu.

Minulla lapset menivät päiväkotiin, kun esikoinen oli 4,5 -vuotias, ja kuopus 2,5-vuotias. Esikoisella (tyttö) oli hiukan vaikeuksia solahtaa siihen tyttöjen keskeiseen kilpailuun sekaan, jossa jo aamulla valitaan, kenen kanssa ollaan ja myöhemmin tulevalle saatetaan mennä päin naamaa tokaisemaan, että "me ei leikitä sun kanssa!" Lapseni oli ollut aiemmin päivähoidon päiväkerhossa kolmena aamupäivänä viikossa, joten olo ryhmässä ei siten ollut mitenkään tavatonta ja leikkikavereita oli hänellä paljon - mutta päiväkodissa meno oli julmempaa.

Kuopukselle taas päivähoidon hälyisyys oli liikaa. Hän ei jutellut eikä leikkinyt muiden lasten kanssa ja meno päiväkotiin oli selvästi hänestä epämieluisaa. Mutta minkäs teit. Vuotta myöhemmin hänellä diagnosoitiin Aspergerin syndrooma, joten isolta osin tuo viihtymättömyys varmasti selittyi sillä. Toisaalta hyväkin, että asia tuli ilmi jo kolmevuotiaana, eikä vasta kouluiässä.

Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että alle kolmevuotiaalle paras ratkaisu on vielä kotihoito. Taapero ei oikein osaa ylläpitää mielikuvaa kodista ja vanhemmista pitkää päivää erossa, ja kotona toisaalta hälyn taso ja vanhempien huomio ovat toista kuin päiväkodissa. Mutta paljon riippui päiväkotiryhmästä ja hoitajista ja siitä, kuinka pysyviä hoitajat ovat. Nykyisten päivähoitosäästöjen takia ei tosin näytä kauhean hyvältä.

Joten kyllä minä sanoisin, että jos koti on hyvä ja lapselle on saatavissa leikkiseuraa kerhoista jne., niin kotihoito on parasta vaihtoehto alle kolmevuotiaalle. Päivähoitoon ehti sitten senkin jälkeen, ja vasta noin kolmevuotiaana lapsi ylipäätään alkaa oppia vuorovaikutuksellista leikkiä muiden lasten kanssa, siihen asti leikki on enemmänkin sellaista rinnakkain omien touhuamista.

Virikeitäkin hyvä ja jaksava vanhempi osaa ja voi hyvin järjestää kotona.

Mutta tietysti lapsi SOPEUTUU aika moneen asiaan, jos on pakko. Se ei silti välttämättä ole sama asia kuin että se olisi PARAS ratkaisu lapselle.

Ps. Hoitajista enemmistö vie lapsensa hoitoon vasta vähän vanhempana. Heille itselleen hoitolapsien kohdalla kuulemma parasta olisi, että lapsi ainakin olisi jo oppinut pois toisilta päikkäreiltä ja vaipoista. Eli ikää olisi ainakin yli vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Niin, ap, mikä on "parhaiten"? Se, mikä on hoitajien kannalta helpointa, se mikä on vanhemmille helpointa? Helpoin ei ole sama asia välttämättä kuin se, mikä on lapselle itselleen paras ratkaisu.

Minulla lapset menivät päiväkotiin, kun esikoinen oli 4,5 -vuotias, ja kuopus 2,5-vuotias. Esikoisella (tyttö) oli hiukan vaikeuksia solahtaa siihen tyttöjen keskeiseen kilpailuun sekaan, jossa jo aamulla valitaan, kenen kanssa ollaan ja myöhemmin tulevalle saatetaan mennä päin naamaa tokaisemaan, että "me ei leikitä sun kanssa!" Lapseni oli ollut aiemmin päivähoidon päiväkerhossa kolmena aamupäivänä viikossa, joten olo ryhmässä ei siten ollut mitenkään tavatonta ja leikkikavereita oli hänellä paljon - mutta päiväkodissa meno oli julmempaa.

Kuopukselle taas päivähoidon hälyisyys oli liikaa. Hän ei jutellut eikä leikkinyt muiden lasten kanssa ja meno päiväkotiin oli selvästi hänestä epämieluisaa. Mutta minkäs teit. Vuotta myöhemmin hänellä diagnosoitiin Aspergerin syndrooma, joten isolta osin tuo viihtymättömyys varmasti selittyi sillä. Toisaalta hyväkin, että asia tuli ilmi jo kolmevuotiaana, eikä vasta kouluiässä.

Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että alle kolmevuotiaalle paras ratkaisu on vielä kotihoito. Taapero ei oikein osaa ylläpitää mielikuvaa kodista ja vanhemmista pitkää päivää erossa, ja kotona toisaalta hälyn taso ja vanhempien huomio ovat toista kuin päiväkodissa. Mutta paljon riippui päiväkotiryhmästä ja hoitajista ja siitä, kuinka pysyviä hoitajat ovat. Nykyisten päivähoitosäästöjen takia ei tosin näytä kauhean hyvältä.

Joten kyllä minä sanoisin, että jos koti on hyvä ja lapselle on saatavissa leikkiseuraa kerhoista jne., niin kotihoito on parasta vaihtoehto alle kolmevuotiaalle. Päivähoitoon ehti sitten senkin jälkeen, ja vasta noin kolmevuotiaana lapsi ylipäätään alkaa oppia vuorovaikutuksellista leikkiä muiden lasten kanssa, siihen asti leikki on enemmänkin sellaista rinnakkain omien touhuamista.

Virikeitäkin hyvä ja jaksava vanhempi osaa ja voi hyvin järjestää kotona.

Mutta tietysti lapsi SOPEUTUU aika moneen asiaan, jos on pakko. Se ei silti välttämättä ole sama asia kuin että se olisi PARAS ratkaisu lapselle.

Ps. Hoitajista enemmistö vie lapsensa hoitoon vasta vähän vanhempana. Heille itselleen hoitolapsien kohdalla kuulemma parasta olisi, että lapsi ainakin olisi jo oppinut pois toisilta päikkäreiltä ja vaipoista. Eli ikää olisi ainakin yli vuosi.

Tässä kannattaa muistaa että päiväkodeissa on laatueroja.

Harva vanhempi varmaan ajattelee päivähoitopäätöstä tehtäessä, mikä lapsen ikä olisi helpoin HOITAJIEN kannalta...

Vierailija kirjoitti:

Harva vanhempi varmaan ajattelee päivähoitopäätöstä tehtäessä, mikä lapsen ikä olisi helpoin HOITAJIEN kannalta...

Paitsi että riippuu mitä ap ajaa tässä takaa. Ethän sitä tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Äkkiseltään heittäisin, että tasapainoisimmin tilanteet menevät aika tasan kaksivuotiaana osa-aikahoidolla aloittavilla, jotka eivät ole olleet liikaa erossa äidistä, mutta eivät myöskään 24/7 kiinni hänessä.

Myös "oireettomuus" on oire. Hyvä perusturvallisuus näkyy eri tavoin.

Onko todella näin, että jos lapsi ei juuri oireile päivähoidon aloitusta, on hänellä ongelmia kiintymyssuhteessa? Meidän erittäin reipas, rohkea ja aktiivinen lapsi oli kaksivuotias aloittaessaan hoidon, ja oli ensimmäisestä päivästä lähtien hoidossa kuin olisi aina ollut siellä. Ainoa mitä huomasin, oli että iltaisin halusi olla ehkä tavallista enemmän lähellä, mutta muuten jäi aina iloisesti, eikä hakutilanteissakaan ollut mitään ihmeellistä.

Ja ei siis ollut eikä ole vieläkään ollut yhtään yötä äidistä erossa, nukumme perhepedissä ja on ainoana lapsena saanut aika paljon huomiota meiltä vanhemmilta, samoin kuin isovanhemmiltaan, joiden luona oli harjoitellut hoidossa oloa silloin tällöin muutamia tunteja kerrallaan.

Onko nyt kuitenkin meidän välisessä suhteessa joku ongelma, jos kerran oireettomuuskin on oire?

Minut laitettiin päiväkotiin 10 kk:n ikäisenä. Olen turvattomasti kiintynyt sen takia, eli välttelen läheisiä ihmissuhteita. Ihan hyvin mulle kävi muuten elämässä, opiskelut menivät erinomaisesti ja olen psykologi.

Itse en lapsia hanki, mutta jos hankkisin, en toistaisi vanhempieni virheitä. Sisarukseni (olen esikoinen) laitettiin päiväkotiin heidän ollessaan taaperoita, heistä kasvoi turvallisesti kiintyneitä.