Miksi olen jäänyt ilman ystäviä

Pitää oppia luottamaan immeisiin,ja tajuta että monet,tai ainakin jotkut ihmiset ympärilläis ovat samanlaisia ja oottavat siun tekevän alotteen tai olevan yhtä aktiivinen kuin ite ovat. Siua ei välttämättä tulla hakemaan kotoais

Nykyaikana halutaan vain hyötyä muista ihmisistä, heidät halutaan imeä tyhjiin. Oletko siis varma että edes haluaisit ystäviä? Itse olen huomannut että yksin on parempi.

Ap, mistä päin olet ja minkä ikäinen?

M23 Tampereelta

sama täällä ap

täällä myös

Minä myös, en ollut vaan niin cool ja suosittu vissiinkin. Ehkä liian syvällinen mies vaan. :(

Myös täällä

Täällä oikeastaan sama mutta haluan olla yksin monista syistä. Tosin kiva olisi toisinaan lähteä höntsäämään jonnekin jotain. Niitä tilaisuuksia ei ole ikinä liikaa. Siinä vaan käy joka kerran niin että olen se joka järjestää toimintaa eikä aina kehtaa.

Mullakaan ei ole ystäviä, olen ollut ihmisille ystävällinen ja yllättäen jotkut ovat halunneet ollakin ystäviä/kavereita. Mutta itse en ehkä edes halua kavereita, koska sitten kokisin olevani jotenkin selitysvelvollinen, jos en halua  välillä viikkoihin tai kuukausiin olla yhteydessä heihin. Haluan olla paljon yksin enkä halua ottaa siitä mitään stressiä. En halua että kysellään missäs olet ollut tai sanotaan, että suakin näkee.

Joskus tuntuu, että ihmissuhteissa on tarkoitus jotenkin viihdyttää toisiaan, koko ajan pitäisi kertoa elämästään ja kiinnostua toisen elämästä. En sano etteikö minua yhtään muiden elämät kiinnostaisi, mutta ei KOKO AJAN, ei minulla itsellänikään ole koko ajan jotain uutta kerrottavaa tai annettavaa itsestäni, eikä minulla ole mitään syytä olla 24/7 selvillä sitä mitä toisten elämässä tapahtuu, kun yhtä hyvin voi kuulla asiat jälkikäteenkin vähän pitemmän ajan päästä.

Vaikea ystävystyä, kun tuntuu että en voi elää siten kuten ystävyyteen normaalisti kuuluu, en jaksa selittää ihmisille millainen on minulle hyvä tapa olla ystäviä, en halua loukata ketään etäisyydellä, en halua kokea sitä harmia kun joku ei haluakaan enää olla ystäväni, en halua koko ajan olla osa jonkun elämää, en halua viihdyttää, koska olen tylsä, en halua tehdä asioita vasten tahtoani vain toista miellyttääkseni, en halua joutua puhumaan valkoisia valheita, joita ystävyyteen pakosti kuuluu, jotta tulisi toimeen, en halua myöskään kuulla ystävien omia rehellisiä mielipiteitään minusta, sillä viimeksi kun mulla joskus kouluaikoina oli kavereita, niin he sanoivat jotain mitä loukkasi ja vahingoittaa vieläkin koko elämääni.

Sori tää avautuminen, ei varmasti auttanut sua mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Mullakaan ei ole ystäviä, olen ollut ihmisille ystävällinen ja yllättäen jotkut ovat halunneet ollakin ystäviä/kavereita. Mutta itse en ehkä edes halua kavereita, koska sitten kokisin olevani jotenkin selitysvelvollinen, jos en halua  välillä viikkoihin tai kuukausiin olla yhteydessä heihin. Haluan olla paljon yksin enkä halua ottaa siitä mitään stressiä. En halua että kysellään missäs olet ollut tai sanotaan, että suakin näkee.

Joskus tuntuu, että ihmissuhteissa on tarkoitus jotenkin viihdyttää toisiaan, koko ajan pitäisi kertoa elämästään ja kiinnostua toisen elämästä. En sano etteikö minua yhtään muiden elämät kiinnostaisi, mutta ei KOKO AJAN, ei minulla itsellänikään ole koko ajan jotain uutta kerrottavaa tai annettavaa itsestäni, eikä minulla ole mitään syytä olla 24/7 selvillä sitä mitä toisten elämässä tapahtuu, kun yhtä hyvin voi kuulla asiat jälkikäteenkin vähän pitemmän ajan päästä.

Vaikea ystävystyä, kun tuntuu että en voi elää siten kuten ystävyyteen normaalisti kuuluu, en jaksa selittää ihmisille millainen on minulle hyvä tapa olla ystäviä, en halua loukata ketään etäisyydellä, en halua kokea sitä harmia kun joku ei haluakaan enää olla ystäväni, en halua koko ajan olla osa jonkun elämää, en halua viihdyttää, koska olen tylsä, en halua tehdä asioita vasten tahtoani vain toista miellyttääkseni, en halua joutua puhumaan valkoisia valheita, joita ystävyyteen pakosti kuuluu, jotta tulisi toimeen, en halua myöskään kuulla ystävien omia rehellisiä mielipiteitään minusta, sillä viimeksi kun mulla joskus kouluaikoina oli kavereita, niin he sanoivat jotain mitä loukkasi ja vahingoittaa vieläkin koko elämääni.

Sori tää avautuminen, ei varmasti auttanut sua mitenkään.

Mulla samoja ajatuksia. Minkä ikäinen olet?

Vierailija kirjoitti:

Mullakaan ei ole ystäviä, olen ollut ihmisille ystävällinen ja yllättäen jotkut ovat halunneet ollakin ystäviä/kavereita. Mutta itse en ehkä edes halua kavereita, koska sitten kokisin olevani jotenkin selitysvelvollinen, jos en halua  välillä viikkoihin tai kuukausiin olla yhteydessä heihin. Haluan olla paljon yksin enkä halua ottaa siitä mitään stressiä. En halua että kysellään missäs olet ollut tai sanotaan, että suakin näkee.

Joskus tuntuu, että ihmissuhteissa on tarkoitus jotenkin viihdyttää toisiaan, koko ajan pitäisi kertoa elämästään ja kiinnostua toisen elämästä. En sano etteikö minua yhtään muiden elämät kiinnostaisi, mutta ei KOKO AJAN, ei minulla itsellänikään ole koko ajan jotain uutta kerrottavaa tai annettavaa itsestäni, eikä minulla ole mitään syytä olla 24/7 selvillä sitä mitä toisten elämässä tapahtuu, kun yhtä hyvin voi kuulla asiat jälkikäteenkin vähän pitemmän ajan päästä.

Vaikea ystävystyä, kun tuntuu että en voi elää siten kuten ystävyyteen normaalisti kuuluu, en jaksa selittää ihmisille millainen on minulle hyvä tapa olla ystäviä, en halua loukata ketään etäisyydellä, en halua kokea sitä harmia kun joku ei haluakaan enää olla ystäväni, en halua koko ajan olla osa jonkun elämää, en halua viihdyttää, koska olen tylsä, en halua tehdä asioita vasten tahtoani vain toista miellyttääkseni, en halua joutua puhumaan valkoisia valheita, joita ystävyyteen pakosti kuuluu, jotta tulisi toimeen, en halua myöskään kuulla ystävien omia rehellisiä mielipiteitään minusta, sillä viimeksi kun mulla joskus kouluaikoina oli kavereita, niin he sanoivat jotain mitä loukkasi ja vahingoittaa vieläkin koko elämääni.

Sori tää avautuminen, ei varmasti auttanut sua mitenkään.

Mä ainakin haluaisin olla sun ystävä. Fiksu ja hyvät mietteet sulla.

Täällä sama. Tosin, olen hieman tutkiskellut itseäni tässä vuoden veran ja tullut siihen tulokseen, että olen liian raskas ystäväksi. Siis en kilojen vaan ajattelutapani ja juttujeni vuoksi. Raskas lapsuus. Vaikka kuinka päätän, vaikka joka päivä, ettei lapsuuden asiat saa määrittää minuuttani aikuisena, silti lankean negatiivisyyteen... Ja katkeriin juttuihin.

Yksi ystäväni suositteli terapiaa. Vaan itsestäni tuntuu, että tarvitsen enemmän ystävää ja olkapäätä. Meillä kaikilla on oma taakkamme. Tsemppiä ap!!