Huoh, kaverini suree " keskenmenoaan"

ei sitä voi toinen arvostella.

Onko avioero pahempi kuin työpaikanmenetys? Kumman kuolema on pahempi 13-vuotiaan lemmikin vai 10-viikoisen alkion?

Sääliä voit ystävääsi ja kertoa että tälläiset keskeytymiset ovat hyvin yleisiä ja että ne nykyään huomataan kiitos kehittyneiden testien. Ennen ei olisi raskautta huomattu vielä pariin viikoon ja että ehkä seuraavalla kerralla kannatta odottaa sen testaamisen kanssa. Tai tarvitseeko testata ollenkaan? Jos se siellä pysyy niin kyllä sen huomaa ja neuvolaan ehtii kuukauden päästäkin. Ja niitä keksenmenoja tulee vielä vaikka olis jo ultrassakin käyty.



t. keskenmenot viikoilla 9+ ja 4+ kokenut

Jos ystäväsi teki positiivisen raskaustestin, se tarkoittaa sitä että hän oli raskaana. Kun raskaus loppuu itsekseen, vaikka heti testin tekemisen jälkeen tai muutaman viikon kuluttua, on silloin kyseessä keskenmeno.



Olisiko kolme päivää enemmän raskauden kestoon tehnyt siitä keskenmenon? Vai mikä on pointtisi.



Kyllä minäkin surisin jos olisin raskaana ja saisin keskenmenon.

mutta ei se mun mielestä suremisen arvoinen asia vielä ole. Itsekin olen " kemiallisen raskauden" kokenut, menkat oli 4 päivää myöhässä, viiva tikussa, enkä sitä kovasti keskenmenona ajattele.

Tuolla stressaamisella saa kerättyä itselleen aikalaisen paniikin ja masennuksenkin. Joten ihan kaverisi kannalta hiukan rauhallisempi asenne olisi parempi.



Mutta kaipa se siitä, ajan kanssa. Yli puolet hedelmöittyneistä alkiostakin tulee ekojen kuukautisten yhteydessä pois, " kesken" siis, mutta niin, että nainen ei yleensä edes tiedä olleensa raskaana. Kehottaisin kaveriasi siis malttamaan sen testaamisen kanssa, ainakin muutama päivä sen jälkeen kun kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Säästää hermojaan ja rahojaankin.



Mutta harvapa näissä asioissa taitaa olla 100% järkevä ja rationaalinen...

Kun ensimmäistä lasta toivoo kovasti, saattaa hötkyillä noiden testien kanssa, etenkin jos oireitakin on. Tyhmäähän se juu on, mutta aina ei vain voi olla niin järjettömän rationaalinen. Itsekin sain elämäni ekan plussan jo rv 4+1 ja se päättyi kyyneliin rv 5+ eli ihan alussa. Silti koin sen tosi raskaasti, koska en ollut kertakaikkiaan osannut varautua siihen mitenkään. Vaikka varhaiset keskenmenot onkin tosi yleisiä, ei niistä juurikaan puhuta ääneen. Olimme molemmat siksi ehtineet jo iloita raskaudesta orastavine oireineen kaikkineen mieheni kanssa, joten sen päättyminen alkumetreillä oli shokki ja iso suru.



Toisen plussan sain rv 5+2 (olin viisastunut testailun kanssa...), mutta olin jotenkin varuillani alusta asti, eikä keskenmeno rv 7+ tuntunut niin pahalta kuin ensimmäinen. Olin jo ehtinyt varata neuvolaan ajan ja ajatus kaavinnan tarpeellisuudesta mietitytti, mutta muuten olo oli enemmänkin turta kuin itkuinen (mieltäni vaivasi lähinnä, jatkuuko raskaudet kropassani pidemmälle ikinä). Seuraavan plussan aikana odottelimme varovaisin mielin siihen asti, että kuulimme ekaa kertaa sydänäänet, ja sukulaisille yms. kerroimme vasta ekan ultran jälkeen. Silloin kerroimme myös varhaisista keskenmenoista, jotta kukaan ei alkaisi hössöttää liikaa.



Jokainen kokee nämä asiat omalla tavalla. Toiset ovat mummonsakin hautajaisissa ihan tyyniä ja ottavat sen elämään kuuluvana kiertona, toisille jonkun etäisen kumminkaimanisotädin hautajaiset voivat tuntua tosi pahalta. Antakaa ihmisten surra ja lohduttakaa! Jossain vaiheessa sitten on valmis kuulemaan faktaa ja rauhoittamaan mieltään niillä - ja ehkä jättämään sen raskaustestinkin apteekinhyllylle ;) Toisaalta minä ainakin tiesin aina ennen testailuakin, olinko raskaana vai en, eli olisin kyllä " osannut" surra varhaisia keskenmenoja ilman plussiakin...