miksi seurustelusta pitäisi olla kokemusta muiden kanssa ennen kuin löytää sen

Olen seurustellut vuosia miehen kanssa jolla oli takana pari pidempää suhdetta ja nyt vuosia miehen kanssa, jolla ei ollut mitään suhdetaustaa eikä naisseikkailuitakaan.

Jos tämän nykyisen kanssa menee lusikat jakoon, niin en enää ikinä lähtisi uuteen suhteeseen täysin kokemattoman kanssa, joka äidinsä helmoista ja soppapadan ääreltä muuttaa kanssani opettelemaan parisuhdearkea ja kotitöitä ja itsenäistymistä. Kyllä niistä edellisistä suhteista voi oppia ja paljon, vaikka jokaisen ihmisen välillä suhteet muodustuvatkin erilaisiksi. Jokainen kuitenkin tekee virheitä myös kumppanina ja niistä virheistään toivottavasti jotain oppia ottaa. Samalla sitä myös oppii tuntemaan itseäänkin paremmin, varsinkin mitkä piirteet kumppanissa ajan kanssa tuntuvat raivostuttavilta ja mitkä taas vuosien jälkeen ihanilta.

En kyllä näe mitään järkeä siinäkään, että jonkun kanssa seurusteltaisiin vain harjoituksen vuoksi. Siis että sitten joskus kun sen oikean löytäisi, niin osaisi olla parempi kumppani hänelle kun suhteita on takana jo parisenkymmentä. Eli seurustelusta ei sinänsä tarvitse olla kokemusta, kyllä sitä saa sen oikeankin kanssa seurustellessa. Mutta toisaalta en ehkä ihanan ihmisen kohdatessani jättäisi seurustelematta ja vaan odottaisin ja odottaisin, voisihan hänkin olla se oikea? En siis usko rakkauteen ensi silmäyksellä.

Kysymys kertoo jo paljon: rinnastat seurustelun yhdessä elämiseen.

Seurustelu ei ole jotain, mistä sovitaan ja sitten ollaan yhdessä. Se on prosessi. Ennen kuin olet sen kokenut, et voi tietää miltä tuntuu, kun koet itsesi epävarmaksi, mustasukkaiseksi jne. Voit tottakai kuvitella, että kaikki on kiinni vain sopimuksesta: meidän suhteessamme saa käydä kavereiden kanssa ulkona x kertaa vuodessa/ei ollenkaan; meidän suhteessamme ei ikinä riidellä jne jne.

Ei se niin mene.

Paitsi jos kaksi aleksityymista aspergeria on asialla. Ehkä sitten.