Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö

Eikö ketään?

Kuulostaa siltä, että sulla on vaan alhanen itsetunto.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että sulla on vaan alhanen itsetunto.

Ja/tai oot ollu lapsena lellikkipentu, ja nyt ku vanhempas ei enää pidä sua hyvänä, et sopeudu itsenäisesti tähän maailmaan.

Ei ole lellitty, päin vastoin. Isä oli aina töissä ja kun tuli kotiin, ei saatu minkäänlaista huomiota.

Flirttailen liikaa ja kuvittelen jokaisen mukavan miehen olevan minusta seksuaalisesti kiinnostunut, vaikka olenkin parisuhteessa. Se on suuren osan elämästäni haitannut minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että sulla on vaan alhanen itsetunto.

Ja/tai oot ollu lapsena lellikkipentu, ja nyt ku vanhempas ei enää pidä sua hyvänä, et sopeudu itsenäisesti tähän maailmaan.

Ei persoonallisuushöiriö kehity siinä, että vanhemmat hellivät, vaan nimenomaan se on varhaisen vuorovaikutuksen ongelma.

Tuttuja piirteitä, vaikka tämä ei vaivannut minua parisuhdeaikana.

Uskon, että se liittyy kiintymyssuhteisiin ja itsetuntoon loppujen lopuksi.

Sama Ap. Luulen sen olevan jokin tunnevaje, jota paikkaat hakemalla huomiota.

Minulla on yksi kaveri jolla epäilen olevan huomionhakuinen persoonallisuus. Noiden yleisimpien piirteiden lisäksi joita jo ap luetteli itsestään, hänellä on vimma tutustua koko ajan uusiin ihmisiin ja saa kicksejä siitä kun saa "ihania uusia ystäviä". Jos nuo ns. ystävät pysyisivät ystävinä, niin hänellä olisi jo monta sataa ystävää. Lisäksi yli kolmikymppisenä pukeutuu räikeisiin pinkkeihin ja kummallisiin prinsessahökötyksiin. Luulee myös tyyliin kaupan kassapoikienkin ihastuvan itseensä.

Tuntuu todella pahalta.

Tämän takia olen pilannut koko elämäni hakemalla huomiota ja hyväksyntää väärillä ihmisiltä ja pettänyt rakkaimpani täysin. Vain koska en kokenut hänen rakastavan minua yhtä paljon kun minä häntä rakastan.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu todella pahalta.

Tämän takia olen pilannut koko elämäni hakemalla huomiota ja hyväksyntää väärillä ihmisiltä ja pettänyt rakkaimpani täysin. Vain koska en kokenut hänen rakastavan minua yhtä paljon kun minä häntä rakastan.

Yleensä persoonallisuushäiriöinen ei näe vikaa itsessään. Tietysti sinussa saattaa olla huomionhakuisen persoonallisuuden piirteitä. On tietysti ikävää, että sinusta tuntuu pahalta, mutta toisaalta se on hyvä merkki, että tunnet jotain. Sinulla on mahdollisuus muuttua. Olet jo ottanut ison askeleen tekemällä huomioita itsestäsi.

Olen kärsinyt tästä niin kauan ja nyt on pakko tehdä jotain, mikäli yritän edes saada jatkaa elämääni. Tämän asian hoitaminen saattaa olla avain anteeksiantoon, todennäköisesti en kuitenkaan milloinkaan saa anteeksi.

Nostan ylös kun on tullut tätä asiaa lueskeltua...

Mutta ap, olet varmaan jo selitellyt omalta kohdaltasi asiaa, mutta tosiaankin oikeasti patologiset persoonallisuushäiriöiset eivät todellakaan lähde etsimään tällaista vikaa itsestään. Kertoo enemmänkin normaalista itsereflektiokyvystä, että huomaa toimivansa vähän epänormaalisti, ja kiinnostuu korjaamaan sitä. Noita piirteitä voi olla, vaikka ei olisi häiriöksi asti, mutta on tosi iso juttu jo sekin, että pystyy tarkastelemaan omaa käytöstään ulkopuolelta.

Epäilen tätä eräällä elämääni kuuluvalla henkilöllä, ja hän kyllä näkee ongelmat kaikissa muissa kuin itsessään. Yrittää saada muut kehumaan itseään enemmän manipuloimalla, syyllistämällä ja makeilemalla, ja vaihtamalla sydänystävätunnelmasta sekunneissa kaikkien hylkäämään raukkaan, jota kaltoinkohdellaan, mikä nyt milloinkin vetoaa parhaiten. Ei tunnu lainkaan haittaavan puhua itsensä kanssa ristiin jatkuvasti, sekin on vain muiden vika kun eivät ymmärrä mitä hän raukka tarkoitti - ja sitten taas kohta ollaan ihan parhaimmissa ja läheisimmissä väleissä mitä kukaan ikinä. Tunnen surua siitä, miten tyhjä hänen täytyy olla sisältä.

Ongelma pitäisi myöntää ennen kuin paraneminen voi alkaa, ja se taitaa olla mahdoton tikki.

Miksei voisi olla samantyyppisiä ongelmia kuin jossain persoonallisuushäiriössä, vaikka ei 100 % häiriötä olekaan? Tällöin voisi hyvin olla sen verran tietoinen itsestään, että huomaa käytöksessään piirteitä, jotka ovat ongelmallisia.

Ehkä olet lapsena kokenut emotionaalista heitteillejättöä poissaolevien vanhempien toimesta. Varmasti myös muunlaista väärää kohtelua. Tämä on ollut lapselle kestämättömän rankkaa ja siitä on aiheutunut trauma. Trauma on estänyt sisäisen kasvun, ja sinulle on jäänyt tunnevaje. Koetat täyttää tätä vajetta saamalla muilta ihailua ja fantasioilla menestyksestä. Hoito olisi terapia jossa saat osaksesi aitoa empatiaa, voit jakaa ja purkaa traumaattiset kokemukset ja aloittaa vähitellen kasvun kohti omaa aikuista itseäsi.

Hyvin  nuorena seurustelut?

Itsellä oli jotain tuollaisia piirteitä aiempana. Koin myös, etten koskaan kotona saanut huomiota ja hyväksyntää. Meillä oli uskonnollinen koti, jossa uskonto vei hirveästi tilaa.

Kävin psykoanalyyttista yksilöterapiaa pari vuotta monta kertaa viikossa. Se oli ratkaiseva asia elämässä - enää ei ole tarvetta hakea huomiota ja nuo oireet on poissa ja keskityn nykyään muihin kuin itseeni. Sain täyttää tuon tarpeen terapiassa ja sain siellä jotain huomiota, josta kai sitten olin vajaa, ja se oli psyykkeelle korjaava kokemus. Vaati kyllä työtä.

Hakeudu terapiaan, etsi itsellesi terapeutti, johon voit luottaa ja voit vielä korjata psyykkisiä rakenteita ja saavuttaa tasapainon loppuelämää varten.

Vierailija kirjoitti:

Nostan ylös kun on tullut tätä asiaa lueskeltua...

Mutta ap, olet varmaan jo selitellyt omalta kohdaltasi asiaa, mutta tosiaankin oikeasti patologiset persoonallisuushäiriöiset eivät todellakaan lähde etsimään tällaista vikaa itsestään. Kertoo enemmänkin normaalista itsereflektiokyvystä, että huomaa toimivansa vähän epänormaalisti, ja kiinnostuu korjaamaan sitä. Noita piirteitä voi olla, vaikka ei olisi häiriöksi asti, mutta on tosi iso juttu jo sekin, että pystyy tarkastelemaan omaa käytöstään ulkopuolelta.

Epäilen tätä eräällä elämääni kuuluvalla henkilöllä, ja hän kyllä näkee ongelmat kaikissa muissa kuin itsessään. Yrittää saada muut kehumaan itseään enemmän manipuloimalla, syyllistämällä ja makeilemalla, ja vaihtamalla sydänystävätunnelmasta sekunneissa kaikkien hylkäämään raukkaan, jota kaltoinkohdellaan, mikä nyt milloinkin vetoaa parhaiten. Ei tunnu lainkaan haittaavan puhua itsensä kanssa ristiin jatkuvasti, sekin on vain muiden vika kun eivät ymmärrä mitä hän raukka tarkoitti - ja sitten taas kohta ollaan ihan parhaimmissa ja läheisimmissä väleissä mitä kukaan ikinä. Tunnen surua siitä, miten tyhjä hänen täytyy olla sisältä.

Ongelma pitäisi myöntää ennen kuin paraneminen voi alkaa, ja se taitaa olla mahdoton tikki.

Haista p a s k a

Mulla on tuo.

Mistä tulee idea ettei persoonallisuushäiriöiset tiedä ja tunnusta että heissä on jotain vikaa? Minä tiesin jo yläkouluikäisenä että tarvin apua ja yritin saada sitä, mutta sain persoonallisuushäiriödiagnoosin vasta yli kolmekymppisenä. Sitä ennen vaan masislääkereseptin toisensa jälkeen.

Huomionhakuisella ihmisellä pitää olla keskustelupalstalla oma nimimerkki.

Persoonallisuushäiriö ei ole on/off -tila, vaan ihmiset ovat janan eri kohdissa. Sinulla voi hyvinkin olla piirteitä tuosta persoonallisuushäiriöstä, mutta koska alat tiedostaa asian ja haluat tehdä asialle jotakin, tilanne ei ole toivoton. Jos olisit janan ääripäässä, ei lienisi toivoa parantumisesta koska et hahmottaisi itse tilaasi saati että olisit halukas muuttumaan. 

Tämä pätee kaikkiin persoonallisuushäiriöihin.