Nainen! Oletko oikeasti onnellinen???
Kattelee tuota masennusta 2 vuotta sairastanutta ystävää, kaikki hyvin mutta hymy kateissa. Tai toista jolla alkkis mies, mutta " piha" pidetään kunnossa.
Nää on niitä kovimpia arvostelemaan.
" miksi teillä annetaan lapsille sokeria" tai " miksi teidän pihassa on leluja levällään"
.. Ja totuus on se, että omaan elämään ollaan lopen kyllästyneitä..
Tärkeintäkö on, että kulissit pysyy pystyssä??
Kommentit (12)
Olen hyvin onnellinen eikä meillä ole kulisseja.
No, mua ei hymyilytä ja pihakin on kunnossa. Lähinnä olen surullinen.
Olen. Töissä stressaa jonkin verran ja rahaa saisi olla enemmän mutta kyllä mä olen onnellinen.
Miksi joillakin on tarve mennä sellaisen kireän piikittelyn taakse suojaan?
Olen harvoin aidosti onnellinen nykyään. Suru ja väsymys ovat aina taka-alalla "väijymässä",odottamassa hetkiä jolloin en harhauta itseäni jollain tekemisellä,tai piilottele haavemaailmassani.
RaDiOaCTiVe kirjoitti:
Olen harvoin aidosti onnellinen nykyään. Suru ja väsymys ovat aina taka-alalla "väijymässä",odottamassa hetkiä jolloin en harhauta itseäni jollain tekemisellä,tai piilottele haavemaailmassani.
Nyt menet ja teet jotain, mikä tekee sinut onnelliseksi. Sinun täytyy osata olla itsekäs. Olet rakas.
En ole onnellinen. Mikään ei enää kiinnosta. Ei itketä, ei naurata. Olen aivan tyhjä. Kaikki odotukset ovat kadonneet eikä tulevaisuudessa ole mitään muuta kuin harmaata. Kuolisin jos osaisin.
Olen onnellinen. Olen käynyt läpi oikeasti hankalia asioita elämässä, ero, sairaus jne. Viisi vuotta sitten löysin vierelleni hyvän kumppanin, tykätään toisistamme ja kumpkin aidosti viihtyy toisen seurassa, ollaan toistemme parhaat kaverit. Töissä on välillä liikaa tekemistä, perheen kanssa surujakin, mutta silti olo on onnellinen, jaksaa kannatella muitakin ongelmissa kun tuntee olonsa vahvaksi.
En taida todellisuudessa olla kovinkaan onnellinen. Kaikki puitteet elämässäni ovat periaatteessa kunnossa ja ulkopuolisille elämäni vaikuttaa kai hienolta, mutta jotenkin tämä tuntuu vaan tasapaksulta suorittamiselta. Joskus myös tuntuu, että olen olemassa vain muita varten. Muut vaan menevät ja tekevät mitä tahtovat. Mun tehtävä on vain huolehtia heistä, antaa ruokaa ja pestä heidän vaatteensa. Mutta mitään kiitosta tai palkintoahan tuosta ei saa, vaan olemassa oloni ja tekemiseni ovat heille itsestään selvyys. Ei sillä, että odottaisinkaan mitään ylistystä keltään. Lähinnä mietin, kuinka oikein ajoin itseni tähän tilanteeseen.
Kyllä mä olen.