Itkettääkö teitä kun lapsi lähtee opiskelupaikkakunnalle viikonloppujen tai lomien jälkeen?

Voin vastata joo vaikka lapsi on vasta 12 eikä lähde vielä mihinkään. Tulevaisuutta en kestä.

Ei koska itse ohjeistin omaani lähtemään.

Ei. Iloitsen siitä, että lapseni on saanut kasvaa itsenäiseksi ja fiksuksi nuoreksi aikuiseksi, jolla on opiskelupaikka ja oma elämä. Iloitsen myös siitä, että omasta elämästään huolimatta hän viettää viikonloppuja välillä myös kotona. Iloitsen myös siitä, että minullakin on nykyään oma elämä, joka ei enää pyöri lasten ympärillä.

Omat vanhempani ovat tälläisiä, jotka murtuu kun lähden viikonlopun jälkeen asuinpaikkakunnalleni. Itsellenikin lähdöt ovat välillä raskaita, joten vanhempien haikailut eivät siinä auta asiaa yhtään..

No ei itketä. Toinen opiskelee ulkomailla ja nähdään jouluna ja juhannuksena. Toinen käy kun huvittaa. Ihana oma rauha ja menot.

Mua itkettää ja jää tyhjä olo.

En kuitenkaan itke.

Siis mua itkettää edelleen eron hetki (vanhemmat 70, en kestä heitä, haluan kotiin, olen 42). Se vain on kamalaa, vaikka itsenäistyin 25 vuotta sitten.

Hyi hitto mitä perässä laahaavia ankkureita jotkut on. Antakaa lasten lentää pesästä pois.

Mä voin tunnustaa, että olen lähes kolmekymppinen ja mua tahtoo käydä itkettää, kun lähden pois äitini luota, kun olen ollut siellä esim. viikonloppuna käymässä.

Luin jostain että jos soittelee (aikuiselle) lapselle liian usein, se haittaa lapsen oman elämän rakentamista. Yritän nyt etten ihan joka päivä soittelisi.

Älä sä nyt vaan sano, että se voi tuntua niin pahalta! Mullakin lapsi vasta 12, mutta pelillä odotan noita irti päästämisiä. Olen joutunut kuivaharjoittelemaan ei-omalla lapsella, ja se oli ihan käsittämätöntä tuskaa. Nyt kahden vuoden jälkeen alkaa helpottamaan.

Kyllähän mua surettaa ja on kova ikävä lapsia, mutta tässä täytyy vaan tottua tähän tunteeseen, varsinkin kun tuntuu yksi lapsista olevan koko ajan jossain reissussa. Tällä hetkellä kiertää jenkkilää 3 kk.

Miettikää vähän lastenne kannaltakin että kuinka kiva niiden on elää sitä ainoaa elämäänsä joka niillä on kun pitää jatkuvasti kokea siitä syyllisyyttä vanhempien takia. En itse voinut useinkaan nuorena nauttia mistään täysillä kun aina muistin äidin huolen ja hailailun takaraivossa. Tosi inhottavaa ja itsekästä. Itse oli kyllä nuorena saanut elää.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää vähän lastenne kannaltakin että kuinka kiva niiden on elää sitä ainoaa elämäänsä joka niillä on kun pitää jatkuvasti kokea siitä syyllisyyttä vanhempien takia. En itse voinut useinkaan nuorena nauttia mistään täysillä kun aina muistin äidin huolen ja hailailun takaraivossa. Tosi inhottavaa ja itsekästä. Itse oli kyllä nuorena saanut elää.

Juuri näin. Lapsessa pitää olla lähellä, kun lapsi on lapsi januori. Ei sitten vasta, kun lapsi lentää kotoa ja itsellä on elämä rauhoittunut ja viimein aikaa lapselle. Isonsukupolevn vanhemmuus on aika itsekästä monilla. Itsesaivat rakentaa omaa elämää vapaammin, ilman jatkuvaa syyllistämistä. Heillä vanhemmatpitiyllä maatilojatai olivatmuuten vain oppineet päästämään irtiajoissa. Kun ensin lapsi sai olla lähellä. Kotona monilla oli vanhempiläsnä koulun jälkeen,pikkulapsiajasta puhumattakaan. Isovanhempiemme sukupolvi ei ollut niin itsekästä. Heidän lapsensa tottuvat vaatimaan kaikkea etua itselleen ja elämään sen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Hyi hitto mitä perässä laahaavia ankkureita jotkut on. Antakaa lasten lentää pesästä pois.

Perässä laahaava ankkuri? Ok.

Oma tyttäreni on nipinnapin 16 ja asuu opiskelupaikkakunnallaan 400km päässä ilman yhtäkään sukulaista tai perheenjäsentä.

Kannustin lähtemään unelmien perään ja olen ylpeä. Mutta olen myös äiti, jonka tyttö on vielä lapsi tuolla maailmalla ja ikävä on hirveä. Tuntuu, että tuon pitäisi kiukutella vielä kotona ja paiskoa ovia, haistatella vaikka ja olla huoleton.

Sen sijaan se elää elämäänsä vastuussa itsestään, taloudestaan ja kaikesta. Hienosti se pärjää, mutta mulla on rehellinen ikävä.

-ap

Ei itketä. Pieni kaiho ajoittain kyllä vaivaa, mutta pääasiassa on kyllä tottunut siihen, että heillä on omat elämät, työt ja opiskelut. 

Kolmesta lapsestani vain yksi on kauempana opiskelemassa, muut ovat pk-seudulla ja ihan lähellä meitä vanhempia. He käyvät meillä säännöllisesti syömässä, tuomassa ja hakemassa kamoja, shoppaamassa, dogsittereinä, ovat matkoilla ja möksällä mukana ja mitä milloinkin, eli läheisiä ollaan ja usein nähdään ja seurustelukumppanitkin on ihan perheenjäseniä. 

Olen itse viikonloppuisin äidin luona viihtyvä opiskelija, ja meillä kotoa lähtöni on aina kova paikka sekä äidille että minulle. Äiti ei seurustele eikä juurikaan tunne ihmisiä kotipaikkakunnaltaan, koska tekee pitkää työpäivää toisessa kaupungissa, joten nautimme molemmat yhdessä viettämästämme ajasta. On vaan tosi kurjaa, että joudun aina pahoittamaan äitini mielen, jos en tulekaan viikonlopuksi kotiin. Ja kyllä, olen muuten ihan itsenäinen ihminen, minulla on paljon ystäviä ja muutakin sosiaalista elämää kuin äitini :D Hänellä vaan ei ole sama tilanne, ja itse otan tästä vähän liikaakin stressiä.

Uusi tilanne elämässä aina jänskättää ja sitä toivoisi paluuta vanhaan. Ajan kanssa helpottaa.  Luota vaan, että kyllä tyttäresi pärjää ja voi nyt toteuttaa unelmiaan. 

t. #16