Miltä synnytys oikeasti tuntuu?

Kuulin radiosta joskus, että se tuntuu siltä kuin paskantaisi sohvaa.

Omista synnytyksistä on 5 ja 3 vuotta,ja kumpaakaan en ole vielä unohtanut.Kipu on tylsää ,kumeaa,niin kuin tylsällä kepillä paineltais kovaa mahaan,ja repeäminen tuntuu,just niin ikävältä kun ihon repeämisen voi kuvitella.Itellä tikattiin runsaasti ja alapään kipu ja haavojen kirveleminen loppui parissa viikossa.

Mä oon unohtanut, miltä se tuntuu. Synnytykset 2011 ja 2014. Ensimmäinen oli kamala, toinen tosi kivulias, mutta muuten siitä jäi sellainen olo, että oikein harmittaa, kun ei enää pääse synnyttämään. Ekalla kerralla mä olin kokovartalokipeä, siinä se alapään kipu ei tuntunut missään. Tokassa en muista, kyllä kai se jonkin verran oli kipeä. Mulla tehtiin molemmilla kerroilla tarjonnan takia episiotomia (eli välilihan leikkaus), mutta yllättäen se ei ollut oikeastaan lainkaan kipeä, mikä oli musta outoa. Varsinkin ekalla kerralla se oli aika iso haava. Toisen synnytyksen jälkeen olin valmis vaikka mihin, siinä ei paljoa hb 92 lannistanut! 

Se tuntuu ensin kuin kuukautiskivuilta, ja työntöpoltot tuntuu inhottavalta enemmän kuin kivuliaalta, tuntuu että on tehtävä jumalattoman iso paska siinä kaikkien nähden, eikä sille voi mitään.

Kivut unohtaa oikeastaan heti kun ne loppuu, se lapsi on niin iso juttu, että ei siinä niitä menneitä kipuja ehdi märehtiä.

Mulla on emätin ollut aina tiukka, ja synnytin alakautta nuorena parikymppisenä, kun ei muutamaan viikkoon uskaltanut alapäähän koskeakaan, hirvitti se että sieltä oli tikattu. Kun seksiin taas ryhdyttiin, tuntui että olisin taas neitsyt, ei meinannut onnistua tiukkuuden takia, mutta kyllä se siitä normalisoitui sen ekan kerran jälkeen.

En usko muutenkaan että se emätin jää isoksi, sehän ihan hölskyis muuten, niinku aukinainen suu tuulessa, ja ne jälkivuodot tulis ihan lokonaan, eikä sitä vuotoa riittäisi viikkoja. Naisen kroppa on luotu siihen hommaan, ja jotkut naiset synnyttää jopa 15 kertaa elämänsä aikana, enkä usko että niidenkään emättimet on senkään jälkeen mitään messuhalleja.

Eipä sitä kipua varmaan ikinä unohda. Mulla kesti noin 3kk toipua synnytyksistä ja repeämästä...istua ei voinut moneen viikkoon eikä esim ajaa pyörällä. Hb oli niin alhaalla että siitä toipumiseenkin meni ainakin kk että ei pyörryttänyt joka hetki. Kamalaa mutta 2 lasta onnellisesti vierellä kulkee...

2-3 kk kesti toipua, unohtaa en voi. Synnytys oli vaikea.

Muistan kivun olleen kamalin ikinä, mutta en osaa kuvailla sitä millään lailla. Alkuun supistukset tuntuivat maailman kovimmilta menkkakivuilta, koitin sikiöasennossa kontata vessaan. Tuntui kova paineen tunne, kuin monen päivän ummetus olisi nyt kohta ohi kunhan pääsen pytylle ponnistamaan. En uskaltanut työntää tarpeeksi lujaa, tuntui että repeäisin. Tässä kohtaa lähdettiin sairaalaan, en itse edes tajunnut synnytyksen käynnistyneen. Sanoin vielä matkalla miehelle, että nää on varmaan niitä harjotussuppareita ja menevät pian ohi.

Seuraava muistikuva on, kun kätilö huusi "tyttö tuli!". En ehtinyt saamaan mitään kipulääkettä, synnytyksen kokonaiskesto 4h. Istumaan nousin jotakuinkin heti kun vauvan sain syliini, eivät 4 tikkiä haitanneet ollenkaan. Vähän oli kyllä alkuun hidasta mennä istumaan ja nousta ylös, mahdollisimman kova alusta tuntui minulle paremmalta kuin esimerkiksi sellainen peräpukamarengas. Seuraavana päivänä kävelin jo portaita sairaalassa mutta se tuntui yllättävän ikävältä.

Kolmantena päivänä lähdettiin kotiin ja siitä alkoi normaali arki, runsasta vuotoa ja hikoilua lukuunottamatta olo ja tuntemukset olivat aika normaalit. Kaksi viikkoa annettiin tikkien rauhassa parantua ja mies näin kahden vuoden jälkeenkin vielä uskoo kätilön tikanneen minut kireämmäksi :D.

En kokenut supistuksia mitenkään järkyttävinä, mutta ponnistamien kyllä sattui koska repeämiä tuli varsinkin ekassa synnytyksessä. Olen synnyttänyt kaksi lasta paikallispuudutuksella ja ilokaasulla.

Itse kivun unohtaa nopeasti, tapahtumia ei. Pidin murtunutta varvasta kipeämpänä koska sen kipu kesti viikkoja, synnytys vuorokauden.

Ekassa olin seuraavana päivänä kunnossa, hikoilua lukuunottamatta. Pari päivää rinnat kipeät, ja sen jälkeen aina jos syöttö venyi, ne rinnat oli kipeämmät kuin synnytys.

Tokasta olisin tunnin päästä voinut lähteä lenkille.

Alapään palautuminen, enin turvotus lähti viikossa, kahdessa. Kokonaan entisensä se oli ehkä 6 kk kuluttua.

Kuolemalta. Kohtu repesi, seurauksena sektio nukutuksessa. Sen verran tuntui, ettei enempää lapsia tule.

Kuin kakkaisit vesimelonin.

Ei ollut kipuja, mutta supistukset tuntui aaltoilevana poltteluna ja yskitti. Itse synnytys oli pelkkä epämukava olo jonka toivoi menevän ohi, vähän niinkuin ähky mutta alapäässä. Sillä sekunilla kun tuli ulos niin ei tuntunut kyllä yhtään miltään (eikä kyllä myöhemminkään), oli vain helpottunut ja väsynyt urakan jäljiltä.

En tiedä mitä meinaa "normaalikoko", ei tullut siinä tutkittua, mutta tavallisesti parin kuukauden päästä voi jo jatkaa elämää ihan normaalisti.

Ihmisillä on erilainen kipukynnys, joten muiden tarinoista on vaikea päätellä miten oma synnytys tulee menemään. Minulla on kongenitaalinen analgesia eli en pysty tuntemaan äärimmäistä kipua lainkaan, joten kivunlievityksellekään ei ollut tarvetta.

Miksi minulle ei tullut kummastakaan synnytyksestä mitään tuommoista mitä teille on tullut :O Itekki oon synnyttänyt kaksi lasta ja ekasta tuli kaksi tikkiä ja toisesta ei tullu mitään.

Minua kummastuttaa nämä "kuin kakkaisi" sitä sun tätä, tuleehan se nyt eri paikasta, ettekö tunne alapäätänne ja sen toimintoja?

Kolme lasta syntyivät helposti, ilman suurempia kipuja, muutamassa tunnissa. Kolmannen kohdalla lähdin sairaalaan aamukuudelta ja 9:30 oli tyttö maailmassa. Ensimmäisenkin kohdalla pystyin heti kävelemään normaalisti, ei tarvinnut istua renkaan päällä jne. Toinen olisi varmaan syntynyt kotona, jos en olisi ollut sairaalassa yliaikaistarkastuksessa, jossa kysyttiin haluanko jäädä synnyttämään nyt vai tulla uudelleen. En tuntenut juurikaan supistuksia ennenkuin lapsi jo syntyi.

Läpihuutojuttuja 😉

Ensin hakattiin puukolla emättimen kautta alavatsaan ja väännettiin tulista rautaa selän ympäri kunnes tuntui että vauva potkii jalallaan tietään ulos. Ponnistusvaihe oli kuitenkin se kamalin tuossa, tuntui oikeasti että yrität sitä vesimelonia saada ulos sisuksistas. Ja se tikkaus kaiken tuon päälle. Kaksi viikkoa tuntui että alapää on jauhelihaa, etkä enää tiedä missä mikin osa sijaitsee. Ja ne rinnat jotka hajoaa imetyksessä...

Vierailija kirjoitti:

Minua kummastuttaa nämä "kuin kakkaisi" sitä sun tätä, tuleehan se nyt eri paikasta, ettekö tunne alapäätänne ja sen toimintoja?

Kyllä se taitaa suurimmalla osalla tosiaan tuntua siltä, että se vauva tulee sieltä papanaluukusta, ja myös ponnistamista neuvotaan usein niin, että työnnä "selkärankaa pitkin" ja kuvittele, että kakkaat. Kyllä mä jaan tuon kokemuksen siitä, että ennen kuin se vauva tulee ulos, niin kyllä se enemmän kakkaamiselta tuntuu.

No kyllä sen itse kokemuksellisen puolen unohtaa, onneksi, mutta kyllähän niistä tietoiset muistot jää. Ensin kipua tuottaa avautumisvaihe. Mulla ekassa synnytyksessä ne kivut olivat aluksi kuin kuukautiskipuja, mutta muuttuivat nopeasti aivan tunnistamattomaksi kamalaksi tuskaksi (käynnistettiin, en saanut epiduraalia ajoissa). Toisessa taas avautuminen tuntui alussa aivan vatsakrampeilta, sain epiduraalin kun ne muuttuivat sietämättömän koviksi. Sitten on kipu joka tulee vauvan ulostyöntämisestä. Mulla se oli ekassa synnytyksessä aivan hirveää, viiltävää, pahinta mitä olen ikinä kokenut (vauva juuttui puoliväliin hetkeksi ja repesin). Tokassa se ei oikestaan sattunut lainkaan. Parannuin molemmista todella nopeasti. Ekan jälkeen alapää oli "muussina" ehkä pari viikkoa, tokan jälkeen ehkä vain vähän arka muutaman päivän.