Missähän meidän kasvatus on mennyt metsään!?

Vierailija:

Järkipuhe ei vain läheskään joka kerta mene perille. .

Ole onnellinen, että menee edes joskus. Siitä huomaat, että kasvatuksessa on onnistuttu :)

Kuulostaa ihan normaalilta. Ei ne lapset mitään robotteja ole, jotka tekevät aina niinkuin käsketään ja välillä mopo lähtee käsitä ihan kunnolla. Ja yleensä aina jossain hankalassa paikassa, eilenkin juoksin ison mahani kanssa Prismassa kiinni kolmivuotiasta, joka tuttujen mielestä on " aina niin kiltti enkeli, harvinaisen helppo lapsi" ;) Ja onhan se yleensä, mutta ei tosiaankaan aina.



Ja kiitollisuutta hyvästä kasvatuksesta ja vanhemmuudesta lapsilta on turha odottaa, sitä saa ehkä siinä vaiheessa, kun heillä on omia lapsia. jos sittenkään :)

Varmasti jos jatkatte samaa linjaa, niin oho, jossain vaiheessa huomaatte, että kasvatuksenne on onnistunut ja lapsista tulee hyvin käyttäytyviä, toisiaan huomionottavia lapsia. Vaikka just nyt tuntuisi, että mikään ei mene perille, niin kyllä ne jonnekin sinne alitajuntaan menevät, usko pois!



Ainoa, mitä kritisoisin, älä huuda sinipunasena lapsille. Se ei kertakaikkiaan toimi pidemmän päälle.

jotkut pääsee helpommalla kun toiset

ap

Mä olin ennen sellainen, että huusin kokoajan leikki-ikäisille lapsilleni, kun olivat aina jossain pienessä pahan teossa. Ihan riehumiseksi menivät kaikki päivät ja olin kamalan stressaantunut. Sitten vaihdoin päälle " hitaamman ja hiljaisemman vaihteen" . Eli puhun lapsille korostetun hiljaa ja rauhallisesti, kyykistyn lapsen tasolle ja katson tiukasti silmiin, kun ovat tekemässä jotain luvatonta. Tämä toimii oikeasti. Lapsista on tullut paljon rauhallisempi ja tottelevaisempia. Tietysti tuon ikäisiä joutuu koko ajan opastamaan jossain asiassa, mutta ajattelen, että se on minun työni tällä hetkellä kotiäitinä. Lasten kiukuttelut lasken toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kiukutellakin saa, mutta aikuinen ei saa lähteä siihen mukaan! Tämän kaiken oppimiseen onkin minulta mennyt lähes 6 v aikaa :)

jotkut rauhallisempia, eikä tempperamentti liity mitenkään kiltteyteen tai hyvään kasvatukseen. Tosiaan pitkällä tähtäimellä varmasti näkyy se, että lapsella on rajat ja rakkautta, mutta pikkuviikareiden kanssa ei kai auta kuin pitkämielisyys ja kärsivällisyys. Kyllä se siitä.

2-vuotias ei vielä kykene lupaamaan mitään (eli että on esim kiltisti kaupassa) eikä kykene hillitsemään itseään kun kiukku tulee. Hän myös tekee vielä just niitä juttuja mitkä hänestä on kivoja vaikka kuinka olis kiellettyjä. Ei myöskään ymmärrä, että kielto on voimassa myös sillon kun äiti ei näe.



4-vuotias on myös vielä hyvin pieni, mutta rupeaa jo ymmärtämään tiettyjä asioita paremmin ja hänen kanssaan voi neuvotella.



Mutta oikeasti, ei mitään hätää, vaikka rasittaakin. Tuntuu, että vasta nyt esikoisemme ollessa kohta 8v, on opit menneet edes jotenkin perille.

Asumme rivitalossa. Pyysin viisivuotiasta viemään polkupyöränsä takapihalle. Toistin pyynnön monta kertaa. Lopulta kuusivuotias sanoi, että ei se voi, kun sillä on korvat tukossa. Pyysin vielä kerran, että viisivuotias veisi pyöränsä takapihalle. Silloin viisivuotias vastasi: " Minulla on korvat tukossa, minä en kuule."



Niin että lapsilla on aika valikoiva kuulo joskus. On vain oltava kärsivällinen.

ei heillä ole sellaista elämänkokemusta.



Joku kasvattaja on sanonut, että kannattaa aina muistaa, että vasta 3v lapsen kehitys alkaa eriytyä apinalapsen kehityksestä. Siihen asti ajattelu ja kaikenlaisten asioiden hahmottaminen on pitkälti samaa tasoa kuin pienen simpanssin kanssa.



Älä ap odota liikoja, kasvatuksen hedelmiä pääset nauttimaan vasta n. 3-4v päästä.