Elämä antaa paljon kun on sille avoin ja ihmisille ennakkoluuloton

Tänään koin mielenkiintoisen kohtaamisen mennessäni lounaalle erääseen lounasravintolaan. Siinä jo kassalla havaitsin takanani vanhemman miehen, joka oli jotenkin vähän hukassa lounasbuffetin systeemeistä ja siitä mitä mikäkin maksaa, tuleeko keitto ja salaatti vai vain pääruoka jne. Olin ottamassa ruokaa, jättänyt takkini ja laukkuni muutaman hengen pöytään. Oli aika täyttä joten mies kysyi voisiko istua pöytääni (perus suomalaistilanne: neljän tai kuuden hengen pöydissä istuivat ihmiset yksin, tilaa olisi ollut vaikka 40:lle, mutta monet asiakkaat kääntyivät ovella kannoillaan kun katsoivat, että on ihan täyttä. Eihän nyt niitä viittä tyhjää paikkaa voi täyttää pöydästä jos yksi henkilö siinä pöydässä jo istuu, heh). Sanoin vastoin kaikkia aistejani ruotsalaismaisen iloisesti ja ylipirtsakasti, että JOO, ILMAN MUUTA! :) :) Samalla suomalainen juro minäni puhisi tuskissaan, että ei jumankauta joku vanha ukko, höpöttääkin kuin joku seniili iloisesti ihmisille, voi ei se heitti lippiksensä keittoni viereen, ei kai se sentään viereen istu, mitä muka sanon, koko lounastauko pilalla, jne.

Mies sitten istahti alas ja toivotti hyvää ruokahalua. Koitin olla kohtelias ja puhua vähän niitä näitä, välissä esittää kiireistä puhelimeni kanssa. Ruokailun loppupuolella valittelin tyypilliseen ihmisnormatiiviseen tapaan täyttä vatsaa ja "liian hyvää ruokaa, kuinka sitä jaksaa loppupäivän töissä". Tähän mies totesi, että hän on jo aika hienosti saanut pidettyä itsensä ruodussa kuukauden ajan itsenäisesti, enää kun ei vaimo ole ojentamassa. Kertoi, että vaimo oli kuollut kuukausi sitten syöpään. Olivat olleet yli 50 vuotta yhdessä, mutta syöpä vei nopeasti. Jäimme juttelemaan tämän jälkeen pariksikin toviksi. Minä kerroin minun elämästäni ja hän omastaan. Sitten toivotimme hyvää jatkoa ja läksimme ravintolan ovelta eri suuntiin.

Pieni suuri kohtaaminen, jota en unohda koskaan.

N26