Rakastan, mutten jaksa olla aloitteellinen KAIKKEEN!

Lakkaa roikkumasta kuin paino hukkuvassa!

Tosi roikkumista on juu...

Mielestäni olen vaan halunnut normaalia suhdetta ja nähtävästi se nyt ei toista osapuolta tarpeeksi kiinnosta. Jos en jaksa olla kovinkaan aloitteellinen aina, niin mielestäni se ei ole roikkumista. Kyllä toisella on vapaus häipyä. Harmillista kuitenkin, että näin.

ap

Muita joilla suhde missä toinen ei oikein pyydä minnekään?

Vierailija kirjoitti:

Muita joilla suhde missä toinen ei oikein pyydä minnekään?

En jaksa enää pyydellä. Joskus jaksoin, mutta mun ehdotukset eivät sopineet, joten lopetin moiset turhuudet.

No kannattaako tuota nyt kovin analysoida? Toinen ei ehdota mitään = ei ole kiinnostunut = haluaa että annat olla -> annat olla.

No sitten kun olen hiljaa niin jossain vaiheessa havahtuu..

Mutta en jaksaisi tätä enää pitkään...

Tosi on, ei ole kiinnostunut tai jos oli niin ei ole enää.

Ehkä pitää kirjoittaa ymmärtääkseni tämän :(

ap

Ensinnäkin luovu ajatuksesta, että ihmissuhteet olisivat kovin vastavuoroisia. Ne eivät oikeasti ole edes silloin, kun ihmiset uskovat niiden olevan. Katso esimerkiksi tämä mielenkiintoinen tutkimus: http://nymag.com/scienceofus/2016/05/half-of-your-friends-probably-dont… Tärkeämpää on, että kokee itse saavansa suhteesta jotakin, ei se, meneekö vaikka jokin ohjelman järjestäminen varmasti tasan (koska se ei yleensä mene).

Toiseksi, etäsuhteessa joutuu sopimaan juttuja vähän tarkemmin kuin lähisuhteessa. Jos haluat toisen järjestävän tapaamisen vaikka parittomina viikkoina, pyydä häntä merkitsemään kalenteriin parillisten viikkojen sunnuntaille "Sovi yhteistä tekemistä <3". Sinä otat sitten hoitaaksesi parilliset viikot. Jos tämä järjestely ei pidä, osaat tehdä omat johtopäätöksesi.

Kalenteri on loistojuttu, eikä sen voimaa pidä väheksyä myöskään ihmissuhteissa! Mutta ennen kuin kalenteriin merkataan yhtään mitään, molempien osapuolten pitäisi olla motivoituneita viettämään yhteistä aikaa. Toiset ovat romanttisempia tai pitkänäköisempiä ja arvostavat vain enemmän joutilasta yhdessäoloa enemmän kuin toiset. Havaintojeni mukaan naiset kaipaavat yhteistä laatuaikaa enemmän kuin miehet. Sitä kutsutaan kai myös nimellä romantiikka. Useimmat nuoret miehet kyllä haluavat naista, mutta häkellyttävän moni tuntuu inhoavan vaivannäköä, jota naisen kiinnostuksen ylläpitäminen vaatii.

Oma mieheni ei ollut alkuun lainkaan romanttinen ihminen. Mitään ei saatu sovittua etukäteen, elämä oli pelkkää ajelehtimista. Minun oli vaikea kunnioittaa häilyvää miestä, joka kyllä halusi minut, mutta ei nähnyt vaivaa valloittaakseen sydämeni. Sanomattakin on selvää, että tuollainen suhde tekee onnettomaksi. Ajan mittaan kaikkeen vain tottuu.

Asia on juuri niin kuin kirjoitit: ihmissuhteet eivät oikeasti ole kovin vastavuoroisia.  Mutta jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Ihmissuhteita on ihan hyvä käydä läpi puhtaasti hyötynäkökulmasta: Mitä minä saan tästä ihmissuhteesta? Jos saamapuolella ei ole paljon mitään tai pelkkiä negatiivisia asioita, kannattaa ottaa hatkat tai ainakin välimatkaa. Jokainen haluaa itselleen jotain. Ei siinä ole mitään pahaa. Jos olet vanhempi, on myös lastesi etu, että olet sellaisessa ihmissuhtessa, josta sinä saat jotain hyvää.

Pikkulapsivaiheessa tuo hyvä voi olla sitä, että jaatte kohtaisen toimivan arjen ja huomioitte silloin tällöin toista. Olisi hyvä, että tuon lisäksi molemmat näkisivät vaivaa myös pieniin romanttisiin hetkiin. Tiedän, että asia on helpommin sanottu kuin tehty. 

Joskus riittää, että on kärsivällisyyttä odottaa. Moni vetää lapsiperhe-elämän tylsyydestä liian nopeat johtopäätökset ja päätyy eroon. Kun olimme vielä pikkulapsiperhe, minua kantoi mielikuva paremmasta elämästä. Kaikki, mikä vaati suunnittelua tai tietoista ponnistelua oli miehelleni tavattoman vaikeaa. Lasten takia jaksoin kiskoa väkinäistä miestä omalle epämukavuusalueelle. Vedin rekeämme riuskasti sinne minne tahdoin. Halusin parempaa elämää. Helpommallakin olisin voinut päästä.  Mutta kohdallani sitkeys kannatti.

Lasten takia halusin säilyttää elämässä vakaat olosuhteet. Itse olin kyllä kuihtua kasaan. Tunsin, että minut oli paiskattu Jumalan selän taa, onnettomaan rakkauteen, enkä ikinä pääsisi pois katkerasta kuopastani, vaikka kuinka yritin. Sitten - aivan ero partaalla -  tapahtui jotain käänteen tekevää. Tutustuin rakastavaan ihmiseen ja löysin ihmisarvoni toisen ihmisen kautta. Vasta todellisen menettämisen uhan kautta mieheni alkoi arvostaa persoonaani ja yhteistä aikaamme. 

Tänä päivänä - pitkän kasvuprosessin jälkeen - olemme yhä yhdessä lasteni isän kanssa. Vaikka se tuntuu toisinaan keinotekoiselta, merkkaamme kalenteriin yhteistä aikaa. Ja kuinka ollakaan, yhteinen aika tekee ihan oikeasti hyvää! Ihminen tarvitsee henkilökohtaista huomiota. Meidän tapauksessa tämän tosiasian löytäminen on vaatinut valtavasti kärsivällisyyttä. Toivon sinulle sitä samaa, jos kumppani on sinulle se oikea. Ainakaan kumpikaan meistä puolisoni kanssa ei enää oleta, että onni jatkuu automaattisesti. Hyvien hetkien eteen on nähtävä vaivaa. Onnen perässä pitää juosta kunnes se pysähtyy ja luovuttaa. Jos ajatukseni kiinnostavat, lue lisää blogistani: http://perheopas.fi/empivaa-lempea/